Niitä kuuluisia monikko-kauhisteluja

25.07.2024

Kansainvälisen kaksosäidin kulttuurisia kohtaamisia, blogisarjan osa 5.

Näin blogisarjan viimeisen osan kunniaksi ajattelin kertoa muutamista tilanteista, joille monikkoporukassa voi sangen terapeuttisesti naureskella. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että varsinkin nuorten perheiden tai tuoreempien vanhempien kanssa jutellessa osanani on usein saada ei-monikolliset vanhemmat tuntemaan itsensä paremmiksi vanhemmiksi.

Meidän tarinoita kuunnellessa vanhemmuuden rima laskeutuu sopivasti maahan, ja julistan mielelläni omia pedagogisia onnistumisiani ääni ylpeydestä väristen (”–lapset olivat päivän päätteeksi elossa!”). Niin kuin monet muutkin, myös me on kuultu monikko-kauhisteluja matkan varrella tuntemattomilta kadun ihmisiltä… Mutta onneksi tutut taitavat tuntea minut sen verran hyvin että eivät ole uskaltaneet kauhistella suoraan päin näköä. Pari kertaa on käynyt myös toisinpäin, ja itse on tullut möläytettyä sen tyylisiä juttuja, että nyt vieläkin 5 vuotta myöhemmin hävettää (ei kuitenkaan onneksi paljoa). Käydäänpäs vähän läpi…

Muutettuamme saksalaiseen kyläämme tytöt pääsivät paikallisen seurakunnan kerhoon, jota tarjottiin kolmena aamupäivänä viikossa kolmen tunnin verran. Ohjaajina noin 12 lapsen ryhmässä oli mummoja tai kotiäitejä, jotka olivat pestissä vuoden tai pari kerrallaan. Oltiin muutettu alkukesästä, ja tytöt oli olleet ryhmässä ehkä 3 viikkoa, kun sain puhelinsoiton hätääntyneeltä ohjaajalta. Toisen tyttäreni sormi oli vääntynyt ja mustunut ja piti heti lähteä päivystykseen. Pihaan päästyäni tytöt olivat suht normaalin oloisia, potilasta vähän itketti, mutta ohjaajaäidit olivat hätää kärsimässä. Ylitsevuotavien pahoittelujen ja samanaikaisten selitysten keskeltä tapahtumaketju alkoi selvitä. Kaksosille oli tullut riitaa muovisesta ruohonleikkurista, ja nopeus, jolla tilanne eskaloitui, pääsi yllättämään ohjaajat… No, monikkovanhemmat tietävät tämän… Sekunnin murto-osassa yksi tytöistä työnsi siskon maahan, ja ajaa hurautti raivoissaan muovisella ruohonleikkurilla päältä. Sellaisella voimalla, että keskisormi murtui. (Ikää tytöillä oli se 2 vuotta.) Itsehän totesin, että jaa-a, normimeininki, ja lähdin päälle ajetun kanssa sairaalaan. Itku takapenkillä vaihtui pian tyytyväisyyteen, kun potilas tajusi, että päästiin äidin kanssa kahdestaan reissuun. Itse huokaisin syvään, kun tajusin että tätä kyllä nyt sitten kauhistellaan koko kylällä. Tervetuloa vaan meille ulkomaalaisille…

Oikein perinteinen kauhistelutapaus tuli koettua, kun menin tyttöjen kanssa lähellä olevan isomman kaupungin tapahtumaan tutustumaan muihin suomalaisperheisiin. Oltiin menossa saliin, jonka ulkopuolelle piti jättää kengät ja takit, ja siinä muiden kanssa niitä riisuessa, se (kahden eri-ikäisen lapsen) äiti, jolta olin tapahtumasta sähköpostitse saanut tiedon, tuli esittelemään itsensä, mutta pysähtyikin järkyttyneenä katsomaan minua ja tyttöjä. Katse siirtyen minun ja tyttöjen välillä hän hengähti ”Ai kauheaa, kaksoset… Siis mä en kyllä kestäisi, ihan kamalaa…”

Olen yleensä sanavalmis mutta tämä hetki veti kyllä sanattomaksi. Tapahtuman jälkeen kotimatkalla kihisin kiukusta ja päätin, että seuraavan kerran kun kohtaan kyseisen äidin, menen hänen eteensä ja silmiin katsoen sanon tismalleen samalla äänensävyllä, hänen lapsiaan katsoen: ”Siis ai kauheaa, onks sulla kaks eri ikäistä lasta? Siis mä en kyllä kestäisi, ihan kamalaa…” Onneksi ehti kuitenkin kulua puolisen vuotta ennen kuin tiemme jälleen kohtasivat, joten tämä vastaisku jäi kuitenkin tekemättä, enkä näin ollen myöskään sabotoinut paikkaani tärkeässä suomalaisyhteisössä.

Viimeisenä kerrottakoon tilanne, jonka jälkeen olen kyllä itse hävennyt omaa ajattelematonta kauhisteluani (mutta vain vähän). Turkulaiset kaksosäidit tietävät jo, mistä puhun (kiitos vaan kovasti ”lohduttavista” räkänauruista silloin aikanaan.) Tytöt olivat vajaan vuoden vanhoja, kun päätin aloittaa heidän kanssaan vauvamuskarin, vielä Turussa asuessamme. Viikoittainen reissu muskariin oli minulle ensiäidille kuin Taru Sormusten Herrasta – taivallus, bussimatkoineen, aikataulutettuine syömisineen ja nukkumisineen, tavaroineen, pulloineen ja ruokineen, jne. Muskariryhmään sattui kavereiksi pelkkiä muita yhden lapsen ensikertalaisvanhempia, suurin osa minua nuorempia, oltiin selvästi opiskelijakaupungissa. Paikalla muilla lapsilla oli välillä äiti, välillä isä. Kaikki huolehtivat aina viimeisen päälle omasta vauvastaan, ja monen kuukaudenkin jälkeen ainoastaan opettaja tarjosi välillä auttavaa kättä. Muut istuivat pahimmillaan piirissä ja odottivat, kun minä hoidin kaksi lastani niin, että päästiin aloittamaan… Ja tietysti aina vihoviimeisenä pääsin lähtemään tuplahuutoitkun saattelemana (ulkovaatteissa sisällä odottaminen oli lapsilleni aina sietämätöntä). Kun toinen vauvoistani itki toisen ollessa pukemis- tai vaipanvaihtovuorossa, muut vain katselivat kulmien alta (tai siltä ainakin tuntui). No, ilmeisesti nämä kokemukset olivat päässeet ihon alle… Eräänä toukokuisena muskaripäivänä, muutaman nuoren äidin ja isän joukko lapsineen oli jäänyt juttelemaan eteisaulaan minun vielä hoitaessa omiani, muiden tietysti jo lähdettyä. Yksi äideistä oli raskaana ja päivitteli ystävilleen tämän toisen raskausvatsansa kokoa: ”Siis tää maha on nyt jo näin iso… Ihan järkyttävää… Ihmiset varmaan luulee, että mulla on kaksoset, kun tää on jo nyt tämmönen”. Katsoin ylös. Yksi vauvoistani oli lattialla, toinen oli edessäni penkillä puettavana. Vedin henkeä sisään ja kuulin, miten oma kimakka ääneni leikkasi puheensorinan.

”KUKAAN ei luule, että sulla olis kaksoset. Eihän sulla oo tossa tissien alla YHTÄÄN MITÄÄN.”

Täydellisen hiljaisuuden saattelemana nostin molemmat vauvani rattaisiin ja työnsin ne joukon ohi, pää pystyssä, ulos.

Se jäikin sitten meidän viimeiseksi muskarikerraksi…

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin onkin hyvä päättää blogisarja. Kiitos kun olet lukenut tarinoitani! Jos haluat jatkaa meidän matkassa, aina välillä esittelen tyttöjen touhuja myös Instagramissa (vaikka muusikon ammattiprofiili onkin).

Iloisin kesäterveisin Keski-Euroopasta, ja super-tsempit kaikille!

Pauliina Haustein

Entinen turkulainen, 6-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti ja suomalainen sellisti, joka on muuttanut perheineen Keski-Eurooppaan. Blogisarja esittelee monikkoperhe-elämään liittyviä erilaisia kulttuurisia kohtaamisia.

Kansainvälisen kaksosäidin kulttuurisia kohtaamisia -blogisarjan kaikki osat löydät Blogi-sivultamme.