Not all twins walk side by side… sometimes one has wings to fly

23.09.2024

Tiesin heti alkuraskaudessa odottavani kaksosia. Kun varhaisultrassa lääkäri totesi, että täällä on kaksi sykettä, totesin vain onnellisena ”Minä tiesin”. Myöhemmin selvisi, että odotan di-di-tyttöjä*. Koska esikoiseni on poika, olin todella iloinen ajatuksesta saada kaksi pientä tyttöä. Kuvittelin heidät parhaiksi ystäviksi, samanlaisiin vaaleanpunaisiin vaatteisiin, järjestämässä tuplahäitä sitten joskus aikuisiksi kasvettuaan.

Raskaus oli alusta alkaen kauhean vaikea, ihan erilainen kuin esikoiseni raskaus vain reilua vuotta aiemmin. Minulla oli jatkuvasti huono olla, erilaisia kipuja ja kolotuksia – voimakas tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin. Erityisen huolissani olin A-vauvasta, joka majaili hyvin alhaalla vasemmalla.

Raskausaika oli onnettomien sattumusten summa. Baby showereiltani sain koronaviruksen, joka vei minut sängynpohjalle pitkäksi aikaa, ja vaikeutti liiallisen lapsiveden vuoksi jo varhaisessa vaiheessa jättimäiseksi kasvaneen vatsani kanssa toimimista entisestään. Lisäksi oli hoitajalakko, jonka vuoksi oma äitiyspoliklinikkani oli suljettu ja avunsaanti oli tavallistakin hankalampaa. Huoliani ei otettu tosissaan eikä minua otettu synnytyspolille tarkastukseen, vaikka soitin sinne useampaan kertaan.

Ajaessani kontrolliultraan viikoilla 29+0, ajattelin, että lääkäri varmaankin toteaa A-vauvan kuolleen. Yritin kuitenkin painaa tämän ajatuksen taka-alalle, sillä eihän minulle voisi käydä niin. Vastaanotolla lääkäri aloitti vauvojen ultraamisen, asetti ultran A-vauvan päälle ja totesi pirteästi ”Jaaha, täällähän ollaan pylly alaspäin”. Hän jatkoi A-vauvan ultraamista ja rypisti hiljaisena otsaansa. Nopeasti hän veti ultran B-vauvan päälle, pyöritteli hetken, ja palasi takaisin A-vauvaan. Nuo muutamat sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta lääkäri asetti ultran telineeseen, laski toisen kätensä harteilleni ja sanoi sanat, jotka muistan ikuisesti: ”Valitettavasti en havaitse A-vauvalla liikkeitä, enkä löydä häneltä sykettä. A-vauva on menehtynyt”.

Sillä hetkellä maailmalta katosi pohja. Sain sanotuksi ”Minä tiesin sen” – juuri kuten olin muutamia kuukausia aiemmin todennut varhaisultrassa saatuani kuulla uutisen kaksosraskaudesta. Tunsin niin suurta tuskaa ja itkin niin pohjatonta itkua, etten tiennyt sellaista olevan edes olemassa. Lääkäri oli todella lämminhenkinen ja huomaavainen, siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hän kutsui paikalle kätilön, joka tuli saattelemaan minut viereiseen huoneeseen. Muistan, että en halunnut näyttää kovin kärsivältä odotushuoneen läpi kulkiessani, etten huolestuta muita siellä istuvia odottavia äitejä. Kuinka absurdi ajatus.

Kätilö jätti minut yksin huoneeseen, kun lähti järjestelemään osastopaikkaani. Aika ja maailma tuntui pysähtyneen. Vauvani oli kuollut. Tuska ja paine rinnassa oli valtava.

Seuraavan reilun viikon vietin osastolla, ja se oli elämäni kamalin viikko sekä fyysisesti että henkisesti. Synnytys uhkasi jatkuvasti käynnistyä, ja sitä yritettiin vältellä kaikin tavoin, jotta B-vauva saisi vielä kasvaa kohdun suojissa. Vaikka eihän se vauvoille mikään suojaisa paikka ole, kun sinnekin voi kuolla. Lopulta kehoni päätti, ettei jaksa raskautta enää päivääkään, ja synnytys eteni niin pitkälle, ettei sitä voitu enää pysäyttää.

Viikoilla 30+1 synnytin kiireellisellä sektiolla kauniit pienet kaksostytöt. Kuollut A-vauva painoi syntyessään 854 grammaa ja oli 35 senttiä pitkä. B-vauva syntyi 1705 gramman painoisena pikkukeskosena, ja hänet vietiin suoraan vastasyntyneiden teho-osastolle. En koskaan nähnyt molempia tyttöjäni yhtä aikaa, mutta heistä on yhteinen valokuva, koska olin etukäteen pyytänyt, että sellainen otettaisiin. Onneksi sain kuitenkin pidellä kuolleena syntynyttä vauvaani, hyvästellä hänet, ja ottaa hänestä valokuvia sekä videoita. Hänen käden- ja jalanjälkensä ovat suurin aarteeni.

Horjumista elävien ja kuolleiden maailman välissä

On mahdotonta iloita toisen vauvan syntymisestä, kun toisen vauvan kohtukuoleman tuska peittää kaiken ilon alleen. Suru oli niin voimakasta, että ajattelin, etten tule hymyilemään enää koskaan. Itku ja suru vei kaiken ajan ja energian, ja samalla piti yrittää pumpata maitoa keskoskaapissa elämää harjoittelevalle toiselle vauvalle ja iloita hänen selviämisestään. Siinä tuntuu horjuvan kahden maailman välillä: elävien ja kuolleiden. Samaan aikaan, kun huolehditaan toisen vauvan tarpeista, myydään tuplarattaita ja muita kaksosten tarvikkeita pois ja ostetaan niiden tilalle arkku ja hautakivi, sekä valitaan kappaleita muistotilaisuuteen.

Di-di-raskaudessa toisen, terveen vauvan, äkillinen kohtukuolema on hyvin, hyvin harvinaista. En muista, olenko koskaan törmännyt toiseen vastaavaan tapaukseen. Meillä kohtukuoleman syyksi paljastui kierteinen napanuora. Liian lapsiveden vuoksi vauva oli päässyt liikkumaan liikaa, pieni käytännössä kuristi itse itsensä. Se on ajatuksena kammottava, sillä se tapahtui minun sisälläni, minun vahtivuorollani. Syyllisyydentunteet ovat olleet kammottavia. Olen tuhansia kertoja analysoinut jokaisen tekoni ja päätökseni noiden viimeisten viikkojen aikana, ja toivonut, että saisin aikakoneen, jolla palata ajassa taaksepäin. En tiedä, muuttaisiko se mitään, mutta ainakaan ei tarvitsisi jossitella.

Terveydenhuollon tukea on ollut vaikea, lähes mahdoton saada. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka huonosti surevat kohdataan tässä maassa. Suurin kriisi, mikä ihmisen elämässä voi olla, ja jäät käytännössä yksin tyhjän päälle matkan joka kohdassa. Olen ymmärtänyt, että tässä on valtavasti paikkakunta- ja työntekijäkohtaisia eroja, mutta ei pitäisi olla. Lisäksi olisi tärkeää luoda omat prosessit ja materiaalit yksinkaksosperheisiin, sillä polku on tuolloin erilainen.

Lapsen kuoleman ympärillä on hiljaisuus

Kukaan ei puhu, ei kysy, ei halua kuulla. Mutta samalla tavalla, kuin haluan puhua elossa syntyneistä lapsistani, haluan puhua kuolleena syntyneestä. Myös vuosien kuluttua. Ei ole lapsen ajankohtaisia kuulumisia, mitä päivittää, mutta voi silti kysyä kuolleena syntyneeseen liittyviä kysymyksiä. Millainen hän oli, mitä muistat hänestä, ketä hän muistutti, mihin hänet on haudattu, millaisia kukkia olet vienyt haudalle, miten muistat häntä, ja niin edelleen. Oliko hän samannäköinen kuin kaksoissiskonsa? Voi, kyllä hän oli. Akuutissa kriisissä voi tarjota konkreettista apua ja viedä vaikka ruokakassi oven taakse. Pahinta on hiljaisuus.

Olen kertonut tapahtuneesta avoimesti, myös sosiaalisessa mediassa. Perheestä puhuttaessa kerron minulla olevan kaksi elossa olevaa lasta. Lapsille puhun kuolleena syntyneestä siskosta ja he haluavat aina välillä nähdä hänestä kuvia. Kuolleena syntynyt on osa perheemme tarinaa ikuisesti, ja en halua unohtaa häntä. Niin kauan, kun hän on jonkun muistoissa, hän tuntuu todelliselta.

Kaksosuuden kokemuksesta luopuminen on ollut raskasta. Kaksosten näkeminen on edelleen vaikeaa. Se tuo katkeruuden ja kateuden tunteita, sillä jollakulla on jotain, mistä jäi itse paitsi. Vauvan menetykseen ylipäätään liittyy paljon synkkiä tunteita, joita voi ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Tiedän olevani kaksosten äiti: minähän synnytin kaksi vauvaa. Mutta kukaan ei näe sitä, sillä toista lasta ei ole. Kaksosen menettänyt ei vain menetä omaa lastaan, vaan hän menettää ainutlaatuisen kokemuksen kaksosuudesta. Kaksosia nähdessä tekisi mieli aina mennä juttelemaan, että minullakin on kaksonen. Mutta mitä minä voisin muille kaksosten äideille kaksosarjestani jakaa? Saisin vain säälivät katseet kertoessani, että toinen vauva kuoli. Raskaampaa, kuin kaksosten saaminen, on se, että ei saakaan kaksosia. Menetyksen jälkeen muut murheet eivät tunnukaan enää niin suurilta.

Kaiken kaikkiaan elämä on kohtukuoleman jälkeen palannut uomiinsa. Elämä on saanut takaisin valot ja värit, ja menetys ei ole enää mielessä aina edes päivittäin. Minua on auttanut nopea työhön palaaminen, elossa olevat lapset, liikunta ja muut tavat rakentaa elämää surun ympärille. Lapsen kuolemalla ei ole tarkoitusta, mutta vauvani ei varmasti olisi halunnut, että menettäisin oman elämäni hänen kuolemansa vuoksi.

Kuitenkin toivon ikuisesti, ettei näin olisi käynyt. Lisäksi toivon, että saisin edes kerran vielä nähdä vauvani, pidellä häntä sylissäni. Edes unissani.

Sydämeni alla sinua kannoin
Sylissäni kasvatin
Vietin kanssasi elämäsi hetket
Jokaisen päiväksi, jokaisen yön

Tunsin liikkeesi, hennot potkusi
Tunsin sinut päästä varpaisiin
Tunsit sinut, kun olit jo poissa
Tunnen yhä, vaikkei sinua enää ole

Muut eivät sinua tunteneet
Maailmalle et ollut, mutta minulle olit
Olit olemassa, olit elossa
Vaikken koskaan sinua tavannut

Minä sinut kannoin
Minä sinut sain
Minä sinut menetin
Minulla on sinua ikuinen ikävä

Piia Malmberg

Kirjoittaja on toimitusjohtaja, terveystieteiden maisteri ja diplomi-insinööri – sekä kahden elossa olevan lapsen äiti. Instagramissa häneen saa yhteyden nimimerkillä @yksinkaksonen.

*Di-di = Diamnioottis-dikoriaalinen monisikiöraskaus, jossa sikiöillä on omat istukat, omat suonikalvot ja omat vesipussit.

Toisen kaksosvauvansa menettäneille vanhemmille on vertaistukea tarjolla. Vertaistukiryhmästä saat lisätietoa ottamalla yhteyttä toimisto@monikkoperheet.fi.
KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n sivuston löydät osoitteesta kapy.fi