Monikkoarjesta

23.05.2025

Meidän asuintilannetta ei oltu suunniteltu tuplia silmällä pitäen. On punainen tupa ja perunamaa kalliolla kukkulalla, jonne kaikki autot eivät talvella jaksa kavuta, ja jonne vain kovimmat tyypit jaksaa koulun jälkeen pyörillään polkea. On liian vähän makuuhuoneita ja liian paljon kerroksia ja portaita.

Kyllä jos olisi tiennyt etukäteen niin talo olisi keskellä tasaisinta Pohjanmaata, vain yhdessä kerroksessa ja siinä olisi jo valmiiksi paljon makuuhuoneita. Me kuitenkin päätettiin, että on ne ennenkin ihmiset selvinneet monen pienen lapsen kanssa parimakkarisessa rintamamiestalossa. Kai mekin nyt selvittäisiin? Ja itseasiassa tilanpuute ja portaat ei suinkaan ole olleet ne suurimman haasteet Tupla-arjessa.

”Siinähän se menee kaksi missä yksikin” oli niitä ensimmäisiä kommentteja kun saatiin kuulla, että tuplat tulee. Hyvin nopeasti tyttöjen syntymän jälkeen ruvettiin tuota harhaluuloa korjaamaan. Joskus jopa ihan tiukoinkin sanamuodon, ja välillä ihan lähipiirinkin ihmisille. Tytöillä on alusta asti ollut haasteita nukkumisen kanssa ja illat olivat yhtä huutoa. Meillä oli alkuun kalenterikonferenssipuheluja lähipiirin kanssa: kuka tulee iltavuoroon meille, kun mies joutuu olemaan illan töissä? Kuka on päivällä kaverina? Kuka käyttää koiran, kun lumisohjoa on tiet tulvillaan, enkä minä ainakaan saa tyttöjä tuplavaunuineen puskettua takaisin kalliolla kukkulalla sijaitsevalle kotitalolle, jos niiden kanssa lenkille päädyn? Kuka hoitaa jo koulussa olevan esikoisen kanssa harrastukset, läksyt, lääkkeet ja iltapalat, kun äitillä menee kaikki illat Tyttökuoro Huutajien myöhäiskonsertissa? Voiko joku käydä meille kaupassa tai tulla siksi ajaksi pitämään lapsia elossa, että käyn itse?

Oli lähipiiriä.

Oli kotipalvelua.

Oli naapurin rouvaa.

Tiedostan, että ollaan tämän suhteen onnekkaita.

Tätä kalenteritetristä pelattiin yli vuosi. Paikalla ei toki aina ollut kahta tai kolmea aikuista kolmea lasta hoitamassa, mutta niin usein kuin mahdollista. Jos ei muuten niin pappa tuli isin työiltana edes siksi aikaa, että pääsin koiran kanssa hetkeksi metsään. Ne kerrat, kun ei apuja saatu, niin tehtiin koululaisen kanssa iltapalkintodiili: pusketaan yksi ilta kahdestaan läpi harmaankin kiven, hän leikkii tehokasta aikuista käsiparia, käyttää koiran ja on apuna minien kanssa. Kiitokseksi minä huolehdin kaappiin iltapalaherkkuja ja kylmän palkintokokiksen.

Tytöt täytti vastikään kaksi. Viimeiset puolivuotta ovat meillä olleet jo helpommat, joskin opintojen ja vuorotöiden takia kalenteritetris on edelleen aika ajoin tarpeen. Nyt minit kuitenkin touhottavat paljon omiaan ja puhua palpattavat non-stop. Niiden kanssa voi mennä kauppaan, puistoon, paloasemalle ja kirjastoon ja siihen riittää hyvänä päivänä mainiosti vain yksi aikuinen. Hyvänä päivänä molemmilla on reipas meininki ja korvat paikallaan. Parkkipaikalla ja suojatiellä pidetään kädestä kiinni ilman erillistä muistutusta. Puistoon ja takasin tyypit juoksee itse.

Aamusta näkee kyllä onko hyvä päivä. Jos ei ole, ja edelleen katkonaisten öiden vuoksi aina ei todellakaan ole, niin ennen päiväunia on turha edes toivoa menevänsä minnekään. Välillä sattuu virhearvioita. Ajattelin tuossa taannoin kuitata takatalviaamupäivän ulkoilun kauppareissulla. Ulkoiltaisi sitten iltapäivällä, kun alkaa paistaa. Noh. Kauppaan asti me päästiin.

Meidän lähikaupassa on sunnuntaisin kiva käydä, kun on tyhjempää ja pikkunaiset voi päästää kipittämään käytävillä pikkukärryjen ja vedettävien korien kanssa. 10 minuuttia kauppareissun alusta toinen tytöistä heittäytyi meritähdeksi maitokaapin eteen. Toinen tuumasi vaan ohi kävellessään, että ”höpöhöpö, kooviin sattuu.” Keräsin siinä yhden pienen kauppa-apurin kanssa joutessani kärryyn lähihyllyiltä löytyvät tavarat samalla, kun toinen kiljui selällään siellä maitokaapilla. Sitten kaappasin huutajan kainaloon ja siirsin hänet sekä kahdet kärryt ja osteluapulaisen kolme hyllyväliä eteenpäin. Kiljuja pääsi lattialle jatkamaan kiljumistaan, kun keräsin taas sieltä tienoolta kamat kyytiin. Osa kamoista jäi luonnollisestikin ostamatta.

Kassalle päästessä oli jo hiki ja kadutti koko kauppareissuidea. Kassatätiä nauratti. Äiti tyhjensi hihnalle kaksi minikärryllistä tavaraa. Kiljuja istui kassan edessä ja kiljui elämänsä kurjuutta. Toinen koitti samaan aikaan suu vaahdossa selvittää kassatätille, että tänään ostetaan leipää ja maitoa ja omenaa ja isillä on töissä iiiiiiiiiso piipaa.

Tänään tälleen. Yritetään huomenna uudestaan. Me ollaan huomattu, että meidän keskinäisellä mustalla huumorilla ja ”ei-oo-niin-vakavaa” -asenteella pääsee näiden kanssa arjessa pitkälle menettämättä järkeään. Tai ainakin pidemmälle kuin mitä pääsisi, jos koittaa liian paniikinomaisesti kontrolloida kaikkea. Ainoa, mistä pidetään neuroottisena kynsin ja hampain kiinni on päivärytmi ja uniajat. Mutta juuri viikon ulkomaan reissusta palanneena voidaan samaan hengen vetoon todeta, että ei se sekään ihan niin justiinsa oo.

Tiina Kinnunen

Kirjoittaja on varhaiskasvatuksen opettaja, jonka kotona asuu alakoululainen, 2-vuotiaat kaksoset, mies ja koira.

Kuvat perheen kotialbumi.