Taka-Töölön kaksoset vuosimallia 1951 seikkailevat

05.09.2025

Meidän lapsuuden perheessämme oli ensin tyttö (1942) ja poika (1945). Koska Kerttu ja Aulis Lintanen laiminlöivät vuoden 1948 vauvan tekemisen, he tekivät 1951 kaksoset, tietenkin tytön ja pojan, Merjan ja Teron.

Ikävuodet 5–15 meillä kummallakin oli kaksi ikätoveria Helsingissä Mannerheimintiellä. Isobroidini Asko oli Hectorin Ake laulussa ”Ake, Make, Pera ja mä”. Make asui samassa rapussa kuin me Mannerheimintiellä 47 B. Hector asui osoitteessa 45. Taloilla oli yhteinen piha. Lapsia (0-16 v.) oli nelisenkymmentä. Sosiaalinen kirjo oli monipuolinen. Molemmin puolin Manskua oli näillä kohdin kivijalkakauppoja joka lähtöön. Niiden näyteikkunat olivat lasten ”telkkareita”. Kolmiopuistoon oli matkaa 100 metriä ja Laakson metsään toiset 100.

Me pojat ei tiedetty tyttöjen jutuista juuri mitään. Meilahden kansakoulun 1. ja 2. luokka oli yhteinen tytöille ja pojille. Opettaja oli Irja Hukki eli Hurja Ikki. Kolmannen ja neljännen luokan tytöt ja pojat kävivät erikseen.

Kävimme kumpikin Alppilan yhteislyseon 1962-1971. Pääsimme saman tien Teknilliseen korkeakouluun Otaniemeen opiskelemaan metallurgiaa. Alalla ei ollut erityistä väliä. Vuoriteollisuusosasto lähetti abeille keväällä 1971 hienon esitteen. Se ratkaisi valinnan.

Valmistauduimme pääsykokeisiin erittäin systemaattisesti. Minä olin aamupäivät valmennuskurssilla. Merja kävi sillä aikaa läpi koemateriaalia. Iltapäivällä kertasimme asioita. Sillä kurin 1+1 oli todellakin enemmän kuin 2. Ja rahaa kului vain yhden kurssilaisen verran. Lähtiessämme ensimmäiseen matikankokeeseen heinäkuussa 1971 meille tuli tiukka erimielisyys erään trigonometrisen funktion integraalista. Yksinhuoltaja-äiti ihmetteli eteisessä kaksostensa kovaa kinaa ymmärtämättä lastensa sanaharkasta yhtään mitään. Isä oli kuollut syöpään 44-vuotiaana 1963. Huippufiilis kokeisiin lähtiessä tuotti kummallekin meistä huipputulokset.

Äiti ei juuri koskaan kehottanut meitä tekemään läksyjä. Kotirouvana hän ilmeisesti seurasi kaksostensa läksyjen tekemistä vaivihkaa. Kerran mutsi patisti meidät lukemaan historian kokeisiin 13-vuotiaina. No me aloimme lukea kumpikin omaa hissankirjaa. Homma meni aivan pelleilyksi. Kysyin Merjalta muun muassa, mitä sanotaan sivun 55 toisessa kappaleessa. Systeri selitti tarkasti oikein kuvauksen Wienin tanssivasta kongressista. Meitä on sittemmin naurattanut historian opetus, josta ei välillä ymmärtänyt tuon taivaallista. Maikka oli meistä kyllä dramaattisuudessaan oikein hauska. Meitä yhdistää monet samanaikaiset kokemukset oppikoulussa. Istuimme kyllä eri puolilla luokkaa, ja kummallakin oli omat kirjat ja kaverit. Osaamme vieläkin matkia opettajien maneereja muutamalla eleellä.

Kerron joskus jossakin tilanteessa, että minulla on kaksossisko. Tavallinen reaktio on tällainen:

– Aijaa, ootteks te identtiset?

Vastaan yleensä, ettei minun siskolleni olisi eduksi olla minun näköiseni. Kukaan ei ole koskaan närkästynyt. Moni on ruvennut nauramaan kuin ihmiset piilokamerassa.

Iäisyys sitten kävin Linnanmäellä Merjan ja hänen tyttärensä kanssa. Polttariseurue tuli ihastelemaan 5-vuotiasta Saaraa. Iloisella humalatuulella olleet naiset eivät meinanneet millään uskoa, että me olemme kaksoset. Tuota perin kummallista asiaa pähkäiltiin pitkään. Kehotin juhlijoita katsomaan meidän neniämme. Niistä löytyi sen verran samannäköisyyttä, että kaksosuus tuli osoitetuksi. Saara katseli nuoria naisia alta kulmain ja todisti minut enokseen.

Olen funtsinut, että ihmiset saattavat luulla kaksosten olevan jotenkin mystisesti samanlaisia. Voisin kertoa heille, ettei Merja lukenut Tex Willereitä eikä Jerry Cottoneja. Kansa taisteli -lehdet eivät kiehtoneet häntä, eikä Merja vääntänyt polkupyörän pinnoista ritsoja. Tytöt eivät pelanneet futista eivätkä lätkää.

Emme kulkeneet yhdessä keskikouluun. Minä lähdin kotoa aina viime tipassa päästäkseni juoksemaan Mannerheimintietä pitkin kovaa kolmosen ratikalle, joka lähestyi Nordenskiöldinkadun risteystä.

Minua kiinnosti keittiössä etenkin faijan mutsille ostama Kenwood-yleiskone. Talon rouvat kävivät päivittelemässä Englannista tullutta ihmeellistä laitetta. Sain tehdä sillä korppujauhoja ja käyttää perunoiden kuorintakulhoa. Merja opetteli äidin kanssa muuta ruuanlaittoa.

Kipaisin silloin tällöin ostamaan äidille kaasupoletteja ja sain syöttää niitä kaasukojeeseen. Äiti nosti minut mittarille silloin, kun en vielä pystynyt kapuamaan kojeelle. ”Naks, naks ja naks”, kuului syöttöruuvista, ja jo poletti kilahti kojeen sisuksiin. Pesutuvassa sain sytyttää padan kaasuliekin ja täyttää betonisen huuhtelualtaan kylmällä vedellä. Töiden tultua tehdyksi tuli kiire pihalle. Sinne pääsi nopeimmin tuuletusikkunan kautta. Ikkunalaudalta oli matkaa asfaltille 0,7 metriä.

Kymmenisen vuotta sitten, 64-vuotiaana, vietin aikaani sairaalan päivähuoneessa. Merja tuli käymään. Pöytään istui sairaanhoitaja juttelemaan. Hän hoksasi, että me olemme kaksoset, ja minä hoksasin, mistä hän sen hoksasi. Hoitajalla oli 13-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika. Näiden mielestä ei ollut olemassa mitään erilaisia tyttöjen ja poikien töitä. Siitä sukeutui kiva keskustelu maailman muuttumisesta.

Seurustelin 11 vuotta psykologin kanssa. Leena sanoi, että kaksoset liittoutuvat heti, jos joku kolmas yrittää puuttua heidän juttuihinsa. Pitää kutinsa. Kun äiti luki meille 5-vuotiaille Hanhiemon iloista lipasta, yksi sana kuului meistä toisin kuin äiti luki. Siihen oli äidinkin tyytyminen. Äidin kuoltua 84-vuotiaana Merja halusi jäämistöstä Hanhiemon. Mikäpä siinä, sillä kirjan selkämys oli risa. Ostin itselleni uuden kirjan. Sateessa harppova Tohtori Pilleri ei pelota minua enää ollenkaan.

On tuiki tavallista, että ihmiset uskovat minun saaneen äidiltä ja isältä jotenkin parempaa kohtelua kuin Merja. ”Katin kontit ja kissan viikset.” Vastaan tuohon teesiin yleensä kertomalla, että tyttöjen ja poikien kohtelu oli toki erilaista. Kerron myös, että me herätimme lapsuudessa ja koulussa hyvin paljon huomiota mutta että tuo huomio oli samalla usein jaettua.

Muutamat opettajat luulivat, että me kilpailemme menestymisestä koulussa. Joskus vaikutti siltä, että meitä olisi jopa kannustettu kilpailemaan. Merja oppi lukemaan omin päin 6-vuotiaana. Se ei hetkauttanut minua mitenkään, sillä tuo taito vaikutti turhanpäiväiseltä. Kansakoulun alussa äiti opetti minua lukemaan. Mutsi lupasi minulle banaanin palkinnoksi. Syksyllä 1958 banaani oli ”kovaa valuuttaa”. Sain palkinnon jo kolmantena päivänä, ja opettaja Hurja Ikki vapautti minut tavaamisesta luokan mukana. Merjan ei tietenkään tarvinnut alun perinkään tavata.

Isä osti meille Lucy Fitch Perkinsin ”Skotlantilaiset kaksoset” ehkä 1959. Monet tapahtumat ovat siinä henkeäsalpaavan jännittäviä; aikuisenakin lukien. Lainasin kirjastosta vuosia sitten Perkinsin ”Hollantilaiset kaksoset”. Muita Perkinsin kaksoskirjoja ei ole suomennettu.

Merja muutti Hankoon äidinkieleltään suomenruotsalaisen miehensä kanssa 1980, kun kumpikin sai sieltä töitä. Kylässä käydessäni minulla oli tapana kysellä, kuinka Hangossa voi olla niin hiljaista. Merja vissiin kyllästyi ja tokaisi kerran näin: ”Mitä sä sitä aina kyselet?”

Merja väittää sinnikkäästi, että minä katkaisin lapsena hänen lempinukeltaan yhden sormen. Kyllästyin lopulta väitteeseen ja tokaisin kerran näin: ”Olisit repinyt mun paloautostani irti pyörän.”

Isä antoi meille 1959 isot setelit joulun alla. Merja halusi ostaa viereisen talon astia- ja lelukaupan ylimmältä hyllyltä ison ja kalliin nallen. Myyjättärellä oli suuria vaikeuksia uskoa, että kummallakin lapsella oli lupa ostaa mitä vain. Isojen setelien näyttäminen hämmästytti häntä kovin. Minä olin toivonut isältä ”kultaruiskutettua” (osittain kullanväristä) pistoolia ja sukellusvenettä. En muista, millaisen saaliin minä rohmusin. Yhtä kaikki, Lintasen kaksoset saivat ostokset tehdyksi. Nalle jäi ”isoäidille” 12-vuotiaana eikä päässyt koskaan Hankoon. Korkeassa 35 vuoden iässä nallevanhus oli käynyt tunkkaiseksi, ja se pääsi lelujen hautuumaalle.

Tero Lintanen

Kannen kuva: Paolo Chiabrando / Unsplash