Armollisuus on monikkovanhemmille siunaus

31.10.2020

Artikkeli on julkaistu Monikkoperheet-lehdessä 2/2017

Kirjailija ja terapeuttiopiskelija Taru Hallikaisesta ei tullut armosta saarnaajaa sattumalta. Kun hän eli armottomimpia ruuhkavuosiaan kolmen pikkupojan kanssa, sana armo ei jättänyt häntä rauhaan.

Oululaiselta kaksosten äidiltä ilmestyi vuoden (2017) alussa tietokirja Armon kintereillä. Hallikainen on haastatellut kirjaan yli 30 eri taustan ja maailmankuvan omaavaa ihmistä ja kysynyt, mitä armo heille merkitsee. Nyt hän pitää luentoja aiheesta työyhteisöissä ja työväenopistoissa.

– Armoa näyttävät tarvitsevan muutkin kuin minä! Kun ihmiset kirjoittivat palautteeseen, miksi tulivat luennolleni, usein syynä on se, että he ovat kauhean ankaria itseään kohtaan. Mistä se sitten johtuu, siihen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Yhden kaksospoikansa, Toivon, kohtuunsa menettäneelle ja sittemmin toiset identtiset kaksospojat saaneelle Taru Hallikaiselle vanhemmuus oli juuri se alue, jossa hän vaati itseltään liikaa.

– Nykyään on niin paljon tietoa siitä, mitä on hyvä vanhemmuus ja mikä on hyväksi lapselle. Omat taidot, resurssit ja olosuhteet eivät kuitenkaan aina anna mahdollisuutta toimia tietämyksen mukaan. Ihanteiden ja todellisuuden välillä on kuilu, joka aiheuttaa riittämättömyyttä.

Ihmisen rajallisuus on kateissa

Vanhemmuuden lisäksi työelämän tahti on kiristynyt. Työelämän tehostamisen paineet Hallikainen koki omakohtaisesti tasapainotellessaan vaativan asiantuntijatyön ja perheen välillä.

– Nykyään pitää olla kolmessa paikassa yhtä aikaa, olla ystävällinen ja mukava ja samalla paahtaa täysillä. Ihmisen rajallisuus on yhteiskunnassa kateissa. Ihmisen pitää olla enemmän kuin oma mittansa, huokaisee Hallikainen.

Vuonna 2015 kuukausi kasvaimen poiston ja kohtuleikkauksen jälkeen Hallikaisen keho päätti, että nyt pakkotahti riittää.

– Ihmisen keho on viisas. Jos ei itse ymmärrä hidastaa, keho auttaa.

Uupumuksen oireiden alkamisen jälkeiset pari viikkoa Hallikainen vain makasi. Hän söi aamupalan ja meni takaisin nukkumaan. Ajattelukin teki kipeää. Silti hänestä tuntui, että on kiire.

– Kiireajattelu oli iskostunut minuun. Mies oli töissä, lapset päiväkodissa ja minä sairaslomalla, ei ollut kiire, mutta silti päässä pyöri, että pitää tehdä tätä ja tuota.

Väsymyksen oireet seurasivat mukana vuoden verran samalla, kun Hallikaisen tekemisen tapa muuttui. Nyt hän elää vilkasta arkea kotona ja töissä, opiskelee ja luennoi, mutta suhtautuu asioihin eri tavalla.

– Minun piti opetella kokonaan uusi tapa tehdä. Suorittamisen kautta tekeminen ei enää toiminut. Meinaan edelleen lipsua siihen, mutta silloin elimistö ilmoittaa asiasta.

Naama punaisena täyttä kurkkua

Hallikaisen mukaan uudessa elämäntyylissä ei ole kyse siitä, saako enemmän vai vähemmän aikaan, vaan tavasta, miten suhtautuu asioihin ja tekemiseen. Nyt hän pysähtyy, kun kiire käy niskan päälle ja luopuu rutiineista, jotka eivät enää palvele tarkoitustaan.

– Pohdin, onko minulla oikeasti niin paljon asioita tekemättä vai luonko asioita, joita pitää tehdä. Eihän työ tekemällä lopu, aina on joku laatikko täynnä tavaraa, joka pitäisi käydä läpi. Nykyään mietin, että nyt teen tämän ja sitten myöhemmin on seuraavan asian aika.

Rennompi ote on auttanut myös kasvatuksessa. Hallikainen suhtautuu kolmen poikansa arkisiin hölmöilyihin kuten, vaikka pöydän liimalla sotkemiseen eri tavalla.

– Se ei ole enää sellaista, että huudan naama punaisena täyttä kurkkua ja lapset juoksevat karkuun. Vaan enemmänkin lähestymme asiaa yhdessä sitä kautta, että mitä on tapahtunut ja mitä tästä seuraavaksi. Tietenkin joskus on sitä huutoakin, naurahtaa Hallikainen.

Kollektiivinen kipupiste  

Hallikaisen avoimuus vanhemmuuden haasteista on saanut hyvää palautetta. Armon kintereillä -kirjan ilmestymisen jälkeen Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jossa Hallikainen kertoo muun muassa raivokohtauksistaan ja väsymyksestä.

– Se oli kauhea paikka olla esillä omien kipujen kanssa. Toin jutussa niin avoimesti esiin omaa epätäydellisyyttä, että siihen olisi ollut helppo iskeä halutessaan, mutta ei, en saanut yhtään kielteistä palautetta.

Sen sijaan moni vanhempi äiti ja isä kiitteli ja jakoi juttua somessa. Jo aiemmin julkisuudessa muun muassa Inhimillisessä tekijässä ja lehtijutuissa omaa vanhemmuuttaan avannut Hallikainen sai Hesarin jutusta enemmän palautetta kuin mistään muusta yksittäisestä esiintymisestään.

– Ihmiset samaistuivat tarinaani. Se osui johonkin sellaiseen kohtaan vanhemmuudessa, joka on kollektiivinen kipupiste. Juttu antoi ihmisille jotain sellaista, jota he eivät olleet halunneet nähdä tai myöntää. Tämä paljastui esimerkiksi palautteiden sanavalinnoissa, jotka alkoivat pahoitellen: ”Ikävä kyllä minäkin voin samaistua tuohon.”

Pakko soveltaa

Ihmisten hyväksyntä ja armollisuus yllättivät Hallikaisen positiivisesti, sillä vanhemmat osaavat olla myös armottomia ja tuomitsevia toisiaan kohtaan. Pohjois-Suomen Monikkoperheet ry:n hallituksessakin vaikuttanut Hallikainen kiittää etenkin monikkovanhempia armollisuudesta.

– Armollisuus on meille monikkovanhemmille siunaus. Monikkovanhemmat ovat armollista porukkaa. Olen kokenut yhteisön hyvin erilaiseksi verrattuna yksösten vanhempiin. Miten se voikin olla niin erilainen?

Yhtenä syynä armollisuuteen Hallikainen näkee sen, että jokainen monikkovanhempi joutuu alusta alkaen soveltamaan yleisiä ohjeita ja törmää väkisinkin riittämättömyyden tunteeseen.

– Monikkovanhempi ei voi kahden vauvan kanssa noudattaa orjallisesti ohjeita, vaan niitä pitää soveltaa. Tässä kasvaa tilannetaju.

Hallikainen antaa esimerkiksi kaksosten koulunaloitukseen liittyvän kysymyksen, aloittavatko lapset samalla vai eri luokalla. Hänelle ei tulisi mieleenkään mennä ohjeistamaan toista kaksosperhettä siitä, miten heidän asia tulisi ratkaista.

– Se on mahdoton ajatus, että se mikä on hyvä meidän perheen lapsille, olisi hyväksi kaikille lapsille. Jokainen tilanne, perhe ja kaksospari on erityinen.

Teksti
Laura Vähäsarja

Taru Hallikaiselta ovat ilmestyneet teokset:
Pikkuveljet eivät ole perhosia (2013) ja Armon kintereillä (2017)