Äitiyden matkaa yli 30 vuoden kokemuksella

11.05.2024

Tähän astisiin vanhemmuuden vuosiini on mahtunut monenlaista. Ero kaksospoikien isästä, yksinhuoltajuutta yhteishuoltajuudessa, poikien itsenäistymisen erilaisia vaiheita ja heidän tiiviin suhteensa seuraamista.

Vauva-aika kaksosten kanssa

Siinä he nyt pötköttävät sohvalla vierekkäin saman viltin alla. Kaksi ihanaa pötkylää, joilla on 4 minuutin ikäero. Mielessäni pyörii ajatus ”miten ihmeessä tästä voi kukaan selvitä”. Eletään heinäkuun alkua vuonna 1992. Lastemme laskettuun aikaan olisi ollut vielä useampi viikko, mutta siinä he nyt pötköttivät. Minua pelotti, pyörrytti ja väsytti, olin ihan poikki. Miten noin pienille ihmisille pystyy vaihtamaan vaipan tai pukemaan vaatteet. Koko pieni lapsi oli niin pieni ja hentoinen, että pelotti ottaa syliin tai viedä kylpyyn. Silti ihokosketus heidän kanssaan oli maailman paras asia juuri siinä hetkessä. Ensimmäinen vauvavuosi meni kuin sumussa, siitä ei ole juurikaan selkeitä muistikuvia. Valokuvat kertovat karua kieltään mustine silmänalusineen ja riutuneena vartalona. Unta tuli tosi vähän ensimmäisten vuosien aikana, yö heräämiset kahden tunnin välein ruokailemaan ja minimaalisen pienet päikkärit saivat aikaan sen, etten äitinäkään saanut koskaan levätä. Lasten isä nukkui kuin uppotukki, hän ei häiriintynyt vauvojen itkusta tai mistään muustakaan.

Yksinhuoltajana yhteishuoltajuudessa

Erosimme, kun pojat olivat 4-vuotiaita. En vaan jaksanut enää olla se ainoa aikuinen perheessä. Kuningas alkoholi oli ollut mukana lasten isän elämässä jo tavatessamme, mutta en jotenkin osannut ajatella sen olevan isompi ongelma. Eron aikaan se sitä jo oli. Kamalin ja mieleenpainuvin tapahtuma oli lasten kertoma tapahtuma isä viikonloppuna. He kertoivat, miten heitä välillä isän luona pelottaa. Kun aloin kyselemään miksi, he sanoivat isän menevän lähikioskille kaljalle ja he jäivät kotiin kahdestaan isoon omakotitaloon. Isä viipyi reissullaan kuulemma aina tosi pitkään, ainakin lasten ajatuksissa se siltä tuntui. Vuodet kuluivat ja niin minulle, kuin isällekin tuli kuvioihin uudet puolisot. Pojat sopeutuivat uusiin liittoihin hienosti, parempaa äitipuolta heille ei olisi voinut toivoa. Pystyin myös huokaisemaan helpotuksesta isä viikonloppuina, koska pystyin luottamaan äitipuoleen ja hänen huolenpitoonsa täysin. Poikien ollessa 10-vuotiaita, he saivat pikkusiskon isän perheeseen, minun perheeseeni ei heille sisaruksia syntynyt. Vaikka pojat näkivät isäänsä säännöllisesti joka toinen viikonloppu, toimin minä kuitenkin yksinhuoltajana yhteishuoltajuudessa. Poikien isällä ei ollut rahkeita toimia oikeana vanhempana alkoholisminsa vuoksi. Myöhemmin isän alkoholismista ja sen tuomista haasteista elämässä on juteltu paljonkin. Nykyisin pojat eivät juurikaan isäänsä halua nähdä, vaikka raitista aikaa tuetussa asumisessa on ollut jo muutaman vuoden.

Äitinä yli 30 vuotta

Nyt kun mietin yli 30 vuotta taaksepäin kaksosten äitiyttä, olen yhtä aikaa onnellinen ja hämmästynyt. Pojat ovat minulle maailman tärkeimmät, puolustaisin heitä tarvittaessa, kuin leijonaemo. Asuimme eri kaupungeissa noin 10 vuotta, jälkiviisaana eroaminen pitkään matkaan tapahtui liian aikaisin ja radikaalisti. Tunsin monesti rinnassani tunteen, että lapsillani ei ole kaikki asiat ihan kohdallaan. Asiaa heiltä kysyttyäni he aina vaan sanoivat, että kaikki on ihan hyvin. Aikani yritin siihen uskoa, kunnes minun oli pakko pakottaa heidät kertomaan asioiden oikean laidan. Selvisi, että heidän opiskelunsa oli mennyt ihan penkin alle, suorituksia tai läsnäoloja ei juurikaan ollut. Kela-hakemukset olivat lähettämättä, isän alkoholismi oli saanut ihan uuden askeleen huonoon suuntaan ym. Pitkän keskustelutuokion jälkeen he ilmoittivat, että haluavat lopettaa opinnot. Kannustin, tuin, kuuntelin ja juttelin. Sovittiin, että enää ei saa valehdella, vaan pitää kertoa aina kaikki asiat juuri kuin ne ovat. Sopimushan ei pitänyt paikkaansa, vaan valehteluja tai asioiden tekemättömyyden peittelyjä on ollut ja varmaan tulee olemaankin kaiken tämän jälkeen. Muutto muutama vuosi sitten samaan kaupunkiin minun kanssani toi minulle jonkinlaisen mielenrauhan. Pojat tuntuvat viihtyvän täällä hienosti, valmistuvat muutaman kuukauden päästä ammattiin, joka on heille sydäntä lähellä. Ehkä siitä ei tule koskaan heidän leipätyönsä, mutta onnistuminen jossain asiassa tuottaa heille paljonkin mielihyvää. Olen pyrkinyt olemaan se kuunteleva, keskusteleva ja tukeva aikuinen heidän asioitansa läpi käytäessä. Kartan viimeiseen saakka tuomitsemista, moittimista ja asioiden sanelua. Kerron oman mielipiteeni, jos koen sille olevan tarvetta. Olen myös huomannut, että he ovat olleet minulle kuunteleva, keskusteleva ja aikuinenkin osapuoli silloin, kun minä olen halunnut purkaa mieltäni. Valmistumisen jälkeen heillä on tarkoitus jäädä asumaan paikkakunnalle, katsoa rauhassa mihin suuntaan elämä alkaa kuljettamaan.

Kaksosten yhteys

Jo vauva-aikana pystyi huomaamaan poikien tiiviin yhteyden, oli upeaa joskus kuunnella heidän yhteistä jokelteluhetkeään, josta ei kaikin aistein havaittavaa veljesrakkautta puuttunut. Lapseni ovat edelleen tosi tiivis paketti. He ovat aina asuneet yhdessä, nukkuneet samassa makuuhuoneessa, omistaneet yhden auton. Opinnot ja työelämä ovat melkein täydellisen identtiset, kuten ulkopuolisten mielestä heidän ulkonäkönsä ja puhetapansakin. Ihan pienenä heillä oli oma kielensä, jota kukaan muu ei voinut ymmärtää, heillä se toimi kommunikaatiovälineenä. Kun toisella oli korvatulehdus, ei ollut hän se, joka sitä itki, vaan se toinen. Kun toinen aloitti lauseen puhumisen, toinen pystyi sen lopettamaan. Minulle he ovat kaksi erillistä rakasta ihmistä, vaikka aina puhunkin heistä monikossa ”pojat”. Kun toinen heistä on eri paikkakunnalla tai vaikkapa sairaalassa, kotiin jäänyt voi tosi huonosti. He ovat kertoneet, että heillä on hyvin puolikas ja vajanainen olo silloin, kun joutuu olemaan veljestään erossa. Näen heidän tulevaisuutensa niin, että he asuvat aina yhdessä ja ajattelevat asioista samalla tavalla. Toivon, että he ovat elämässään onnellisia yksin tai kaksin.

Rakkaudella, äiti.

P.S. Toivon, että sanonta ”siinä se kaksi menee kuin yksikin” jätetään unholaan. Kokemuksesta voin sanoa, että se ei todellakaan pidä paikkaansa.