Arjen dynamiikkaa

11.03.2024

Esikoisemme ja kaksospoikien syntymän välillä on pitkä aika, seitsemän vuotta. Alun perin olimme ajatelleet, että lapsilukumme on täynnä, mutta vuosien kuluessa ajatus toisesta lapsesta heräsi.

Muistan kun päällimmäinen murheeni oli juuri tämä lasten ikäero ja pohdin sitä, tuleeko kuopus olemaan yksinäinen kotona ja toisaalta esikoinen ärsyyntynyt koska pienempi sisarus on niin pieni. Kun selvisi, että odotammekin kaksosia, maailma mullistui monella tapaa ja osoitti jälleen kerran sen, että asioita on turha murehtia etukäteen! Elämä yhden lapsen kanssa on kuitenkin hyvin erilaista kuin kahden – saatikka kolmen kanssa, ja vauva-aika kahden vauvan kanssa oli erittäin erilainen verrattuna esikoisen kanssa vietettyyn aikaan.

Erilaiset vauva-ajat

Koska on vertailukohtaa yhden lapsen kasvattamisesta vauvasta koululaiseksi, niin ei voi kuin hämmästellä sitä arjen eroa kahden lapsen kanssa. Pojat tulevat keskenään hyvin toimeen ja pienistä kähinöistä huolimatta kulkevat yhdessä kuin paita ja peppu. Heitä tarvitsee myös hyvin vähän viihdyttää, koska yhteiset ja rinnakkaiset leikit löytyvät sujuvasti niin hyvässä kuin pahassa. Esikoisen kohdalla arki oli jatkuvaa viihdyttämiskeskuksena olemista ja edelleenkin hän on se, jolle pitää tekemistä keksiä. Toisaalta esikoisen kohdalla arjessa oli enemmän jouston varaa ja aikaa ”luksukseen”, kun taas poikien kanssa arjen rutiinit on elintärkeitä aikuisten järjissä pysymisen kannalta. Luksuksella viittaan siihen, että esimerkiksi iltatoimet on melko suoraviivaista suorittamista, koska ne on tehtävä kahdelle lapselle. Esikoinen on ollut vahvasti mukana arjen apuna, osana perhettä ja hoitanut isosiskon roolissaan pieniä askareita poikien kanssa. Hänestä on ollut iso apu ja toisaalta esikoinen on myös tykännyt roolistaan auttavana isosiskona – kun sille päälle pieni esiteini sattuu.

Isosiskon rooli ja lasten välinen dynamiikka

Suurin huoleni oli aikaisemmin lasten välinen dynamiikka ikäerosta johtuen. Selväähän on, että pojilla tulee aina olemaan toisensa. He ovat toistensa tukena, kulkevat yhdessä koulumatkat ja leikkiseuraa löytyy. Suurempi haaste on ollut saada isosisko tottumaan rooliinsa ja ehkä myös itsekin asennoitua siihen, että omaa aikaa on aina vaan vähemmän, koska kaikille lapsille tulisi tarjota yksilöllistä aikaa ja tämän lisäksi vielä perheaikaa. Jännä ilmiö on, että kun yksi lapsi tulee syliin niin ikään katsomatta kaikkien muidenkin on juuri sillä hetkellä päästävä syliin. Ja kähinä on valmis. Lasten suurta ikäeroa pohtiessa lohduttaudun sillä, mitä ystäväni ovat kertoneet omasta lapsuudestaan ja samankaltaisesta ikäerosta. Lapsuudessa koetut ikäeron haasteet tasoittuvat iän myötä ja aikuisuudessa niitä ei kuulemma enää huomaa. Nautin toisaalta myös siitä, että esikoinen on nyt iso ja hän ymmärtää, miksi pienet vauvat ja taaperot vievät vanhempien aikaa. Hän on saanut nauttia meidän huomiosta yksinoikeudella, jota pojilla ei ole. Parhaimmillaan, kun isosisko ei kiukuttele siitä että ”pojat pilaavat taas kaiken”, hän myös osoittaa ääretöntä rakkautta ja ihailua pienemmille sisaruksilleen. Hän ylpeänä kertoo kavereilleen veljistään ja on ylpeä kaksospoikien isosisko. Alakouluikäiselle lapselle myös kaverisuhteet alkavat merkitsemään yhä enemmän, joten kavereille kuskaaminen on loistava tekosyy itselle vähentää sitä riittämättömyyden tunnetta, mitä usein kotona tuntee kun ei pysty antamaan kaikille yhtä paljon huomiota.

Erityistä arkea – monella tapaa

Pienet kaksoset kuormittavat arkea, eikä kaksi mene siinä missä yksi- todellakaan. Meistä kaksosten vanhemmista jokainen tietää sen. Meillä arkea on pitkään värittänyt myös puolisoni lihassairaus. Elämä laittoi nöyräksi siinä kohti, kun ymmärsi ulkopuolisen avun välttämättömyyden, jotta voi keskittyä elämässä olennaisiin asioihin. Eli läheisiin ja myös omaan hyvinvointiin harrastusten kautta. Kun mieheni sairastui, päätin jo aikaisessa vaiheessa, ettei sairaus määrittele meidän perhe-elämää ja parisuhdetta, vaan se on yksi osa sitä ja siitä selvitään. Kaikki lapsemme ovat tottuneet siihen, että meillä käy kotona perheen ulkopuolista apua. Tämä on helpottanut lastemme päiväkotitaivalta ja toisaalta myös opettanut itselleni sen, että kaikkeen ei tarvitse pystyä yksin. Lapset ovat tottuneet, että heitä hoitaa ja auttaa myös ydinperheen ulkopuoliset henkilöt, joten siirtymät juuri päiväkotimaailmaan ovat tämän vuoksi olleet helpompia. Kaksosten kohdalla avun pyytäminen oli helpompaa, toisin kuin esikoisen ollessa pieni, jolloin moni tilanne elämässä oli täysin uutta ja vierasta. Meillä eletään meidän näköistä arkea, jossa voimavaroja jaetaan sen mukaan mikä milloinkin on tärkeää. Tavoitteena on, että jokainen meillä tulee huomioiduksi omana itsenään, omien yksilöllisine tarpeineen ja arjen menot suunnitellaan sen mukaan, että kaikkien osallistuminen mahdollistuu.

En sano, että elämä olisi helppoa ja ettei arki olisi väsyttävää. Meillä on omat erikoisuutemme arjessamme, mutta pyrin ajattelemaan, että elämä kantaa ja kunhan tärkeimmistä asioista pitää kiinni, perheestä, ilosta, lasten yksilöllisestä ja yhteisestä huomioinnista ja tämän lisäksi omasta ajastaan (vaikkakin se on joskus se kauppareissu yksin), niin ajan kanssa tulee tilaa myös muille asioille. Viimeksi toissa päivänä näin tuttua kaupassa, jonka sanoja jäin miettimään ja niihin sanoihin päätän tämän blogin: vaikka nyt tuntuukin raskaalta, pitää nauttia tästä vaiheesta, koska se on ihana vaihe jälkikäteen katseltuna.

Siru Heromaa-Karjalainen

8-vuotiaan esikoistytön ja kahden 1,5-vuotiaan didi-kaksospojan äiti Lahdesta.