Havaintoja kaksosten keskinäisestä suhteesta

09.09.2024

Kaksosista usein tullaan kommentoimaan, että on teillä siinä hommaa ja kädet täynnä, mutta harvemmin muistetaan miettiä sitä, miten paljon iloa kaksosille on toisistaan, ja miten läheinen suhde monille kaksosille kehittyy.

Meidän noin 1 v 5 kk ikäiset kaksosemme ovat perheemme ensimmäiset lapset, joten he ovat todella tiiviisti yhdessä, seuraten ja viihdyttäen toisiaan. Heidän keskinäinen suhteensa on kehittynyt samalla kun heidän luonteensakin, jotka ovat alusta asti vaikuttaneet olevan hyvin erilaiset identtisyydestä huolimatta – vaikkakin osat ovat tuntuneet välillä vaihtuvan (ja ei, tämä ei ole johtunut siitä, että olisimme sekoittaneet lapset, sen verran hyviä tunnusmerkkejä kummassakin on!). Myös erimielisyyksiä on totta kai ilmaantunut, mutta pääosin he vaikuttavat viihtyvän hyvin toistensa seurassa, mistä uskon olleen heille apua nyt päiväkodin alettua. 

Jo kaksosten ollessa noin puolivuotiaita, kiinnitin huomiota siihen, miten eri tavalla kuin monet muut vauvat, he reagoivat esimerkiksi äiti-vauvapilateksessa toisten itkuun. Aina välillä lopputunnista kävi niin, että koko salillinen vauvoja alkoi aaltona itkeä. Se saattoi alkaa jonkun nälästä tai väsymyksestä, ja levisi kuin tulipalo muidenkin vauvoihin. Silti, poikkeuksetta, omat vauvani vain ihmettelivät, että mikähän noille muille tuli, eivätkä vaikuttaneet kokevan minkäänlaista tarvetta liittyä kuoroon. Tämän koen olevan yksi kaksosten (tai ehkä tämä pätee vain meidän lapsiimme?) keskinäisten suhteen eduista erityisesti vanhempia ajatellen, he olivat jo niin tottuneet toistensa itkuun, ettei se muiden lasten itku heitä provosoinut. Tai ainakin itse olen olettanut heidän rauhallisuutensa näissä tilanteissa perustuvan siihen, että he olivat itkuun jo tottuneita – vaikka toinen olisi yöllä herännyt huutamaan suoraa huutoa, toinen saattoi nukkua tuhisten vieressä tyytyväisenä.

Kaksosilla tosin on usein myös erimielisyyksiä, joten ei tämä pelkkiä positiivisia puolia ole, sen myönnän. Toisen lelu vaikuttaa aina kiinnostavammalta, ja vaikka tämä toinen luovuttaisi lelunsa suosiolla, ei siihenkään tyydytä vaan seuraavaksi halutaan se lelu minkä tämä jo lelunsa kertaalleen luovuttanut on nyt ottanut käteensä. Tämä on erittäin turhauttavaa, mutta voisin kuvitella, että yleistä. Toisinaan lelusta ei luovuta suosiolla vaan alkaa “tappelu” ja huuto. Näin pienet tuskin vielä ymmärtävät tappelun päälle, tai edes sitä, että toisen kädestä ei saa ottaa, vaikka sitä heille joka päivä hoetaankin. He ymmärtävät vain sen, että eivät saaneet tavaraa, jonka olisivat halunneet. Tai jos he saavat sen, toinen alkaa itkeä pettymystään, ja me joudumme vanhempina miettimään, mitä siinä tilanteessa tehdä – ottaako lelu takaisin ja antaa sille, jolla se ensin oli vai antaa lapsen puolustaa itse itseään? Näihin vaikeisiin asioihin törmää tavallaan paljon nopeammin kuin jos olisi saanut yhden esikoislapsen. 

Meillä oli myös pitkään niin, että toinen oli selvästi rohkeampi, itsevarmempi, sosiaalisempi ja heittäytyi helpommin uusiin tilanteisiin. Tämä johti myös siihen, että toinen usein seurasi tätä äänekkäämpää, ja tämä äänekkäämpi vei useammin leluja hiljaisemman kädestä, joka kovasti pahoitti aina mielensä, muttei kuitenkaan osannut vielä “pitää puoliaan”. Tämä on onneksi nyt tasoittunut – itse asiassa nämä roolit kääntyivät hetkeksi jopa hieman toisin päin, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kumpikaan ei ole varsinaisesti johtaja, vaan kumpikin seuraa tasapuolisesti toista, ja leluja varastellaan tasapuolisemmin toisen kädestä. Tämä toisen seuraaminen alkoi samoihin aikoihin kun kumpikin oppi konttaamaan/vähintään ryömimään. Ja samoihin aikoihin tytöillemme kehittyi yhteinen “kieli”. He oppivat kutsumaan toisiaan tietyllä kutsuhuudolla (ja mekin olemme tämän kutsuhuudon jo oppineet tunnistamaan). Kutsuhuuto on niin tehokas, että vaikka toinen olisi jo nukahtamassa yöunille, ja toinen keksii tämän kutsuhuudon päästää ilmoille, rävähtävät silmät tällä nukahtamassa olevalla auki ja nukahtaminen vaikeutuu. Se on ärsyttävää, mutta toisaalta kertoo mielestäni siitä, miten sitoutuneita kumpikin on olemaan toistensa puolella jo nyt. Jos toinen kutsuu, siihen vastataan, vaikka mikä olisi.

Kun kyky liikkua ja ymmärtää kasvaa, myös keinot leikkiä toisen kanssa ovat moninaisemmat. On ollut ihana seurata vierestä, miten kaksosemme ovat oppineet leikkimään kurkistusleikkiä milloin missäkin – verhon alta, keittiön tuolien väleistä, sängyn takaa… Sitä hersyvää iloista naurua on niin ihana kuunnella, ja samalla pystyy itse tekemään kotitöitä, hoitamaan omia asioitaan tai vaikka ihan vain rentoutumaan, kun lapset viihdyttävät toisiaan. Myös jälleennäkeminen esimerkiksi päivä- tai yöunien jälkeen on ihastuttavaa katseltavaa, kuinka innoissaan he jaksavat toisistaan olla ja toisiaan tervehtiä. Heille on kehittynyt myös selvää empatiakykyä: kun toinen itkee niin sanottua hätäitkua, he tulevat usein viereen ja saattavat alkaa esimerkiksi silittää toisen päätä tai selkää, kuten ovat huomanneet meidän tekevän, kun lohdutamme heitä. Tätä on alkanut tapahtua myös tuntemattomien lasten kanssa. Kun joku itkee, he lähestyvät itkevää vaistomaisesti, mutta usein eivät kuitenkaan uskalla koskettaa (mikä on hyvä asia, koska kaikki eivät välttämättä tykkää siitä, että tuntematon tulee kysymättä lohduttamaan!). Kyse voi olla toki pelkästä uteliaisuudesta, mutta jotenkin kun he itkua kuitenkin kuulevat myös toisiltaan päivittäin, uskon, että tämä on merkki siitä, että he tuntevat jo nyt empatiaa toista kohtaan.

Meidän kaksosemme aloittivat päiväkodin elokuun alkupuolella, ja heidän keskinäisestä suhteestaan on ollut selvää hyötyä tässäkin kohtaa. He jäivät hyvillä mielin päiväkotiin ensimmäisinä päivinä, ja koko ensimmäinen viikko heiltä meni henkilökunnan mukaan todella hyvin, he olivat pääosin iloisia ja reippaita. Minullakaan ei ollut kovinkaan suurta jännitystä, sillä tiesin heillä olevan toisensa. He ovat varmasti olleet toisilleen tuki ja turva siinäkin kohtaa, kun alun uutuudenviehätys ja innostus alkoi lopahtaa sen ymmärryksen lisääntyessä, että isä ja äiti eivät olekaan siellä mukana, ja sinne kuitenkin palataan lähes joka arkipäivä. Vaikka erittäin läheinen suhde aiheuttaa väistämättä myös erimielisyyksiä, koen kaksosilla olevan jotain, mitä meillä “yksösillä” ei ole. Minusta on ihana ajatus, että he eivät tavallaan koskaan joudu olemaan elämässä yksin. Parhaimmillaan he voivat oppia toisiltaan, viihdyttää toisiaan, auttaa sietämään pettymyksiä, iloita toisistaan jälleennäkemisen hetkillä sekä tukea ja lohduttaa toisiaan ihan läpi elämän.

Anni 

Kirjoittaja on hieman alle 1,5-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti, joka tasapainottelee elämän eri osa-alueiden kanssa – täydellistä tai edes erittäin hyvää tasapainoa ei ihan vielä ole löytynyt, mutta usko ja toivo sen löytymiseen lähitulevaisuudessa on syvä.

Monikkolasten kehityksestä ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta, sekä yksilöllisyyden kehityksen tukemisesta voit lukea lisää osiossa Lasten kehitys.

Kannen kuva: vancity197 / FreeImages