Mietteitä Suomeen tulon valmistautumisen keskeltä
28.05.2024
Kansainvälisen kaksosäidin kulttuurisia kohtaamisia, blogisarjan osa 3.
Kesäinen tervehdys matkalaukkujen ja pyykkikorien keskeltä! Tätä kirjoittaessani valmistaudun matkustamaan Suomeen lasten (ja koiran!) kanssa peräti kuukaudeksi, ensin työkeikalle ja sitten parin viikon kesälomalle. Tutkin sääennustetta ja pohdin, pitäisikö kesäkuista Itä-Suomen mökkilomaa varten hakea varaston talvivaatelaatikoista mukaan villasukkia, pipoja tai pitkiä kalsareita. Lapsille Suomen kesäloma on vuoden kohokohta, ja tänä vuonna se tuleekin poikkeuksellisesti jo heti alkukesästä. Kokeneina matkustajina tytöt tietävät kuvion ja osaavat itse pakata reput reissuun.
Viimeksi kun lensimme Suomeen, junamatkalla lentokentälle siemailimme juuri ostettuja kahvejamme, kun toinen tytöistä kaivoi repustaan koko muovisen leikkiastiastonsa (?!) ja tarjoili perheelleen ja pehmoleluilleen siinä matkakahvit. Katsoimme miehen kanssa toisiamme – kumpikaan ei ollut siis tarkistanut mitäs ”välttämättömyyksiä” oli tällä kertaa pakattu mukaan, ja kannettu autosta junaan, vaihdon kautta lentokentän halki koneeseen, sama toisessa päässä… Meinasin tikahtua nauruun ja myös vähän ylpeyteen. Kahvi oli niin tärkeää! Selvästi suomalainen lapsi.
Ensimmäistä kertaa lensimme tyttöjen kanssa näiden ollessa 5kk ikäisiä, jouluksi Saksan mummolaan. Lento itsessään oli lyhyt ja suht helppo mutta olimme vielä aika aloittelijoita siinä, miten käsiä riittää lentokenttien ja parkkipaikkojen läpi kulkemiseen, jos mukana on kaksi vauvaa, akuutit hoitotavarat molemmille, rattaat, matkalaukut joululahjoineen, eväät, omat tavarat, vauvojen kantovälineet ja kaikki tietysti talvivaatteissa. Vauvat kannettiin liinassa ja repussa, mutta käsiä ei silti tohtinut riittää. Joka välissä piti tietysti myös käydä vessassa imettämässä joten loppujen lopuksi, matkanteko Berliinin lentokentän halki ulos parkkipaikalle kesti kauemmin kuin varsinainen lento sinne.
Mummolan reissu kuitenkin kannatti, sillä kävi niin että siltä viikolta jäi itselleni vuoden selkeimmät muistot vauva-ajasta – mies äiteineen onnistui vauvanhoidossa niin hienosti että sain useana yönä nukuttua 6 tuntia putkeen!
Kotimatkalla kävi myös mieliinpainuva kohtaaminen Helsinki-Vantaan matkalaukkujen odotusaulassa… Olimme saaneet röykkiömme kasattua yhteen paikkaan, ja asensimme toista itkevää vauvaa miehen kantoreppuun juuri kun matkalaukut rupesivat tulemaan ja ihmiset tungeksivat kaikkialla. Tuntematon mies pyyhälsi ohitsemme hihnalle, ja suomalaiseen tyyliin huuteli vain ”Oliks tää teidän? Ja tää?” Nyökimme itkevien vauvojen keskeltä ja hän sen enempää sanomatta kantoi matkalaukut vuorotellen luoksemme, haki kärryn, latoi kaikki tavaramme niihin ja yrittäessämme huutaa kiitokset vauvan itkun takaa, totesi olan yli lähtiessään ”Meilläkin on kaksoset”.
Monikkoperheiden elämän yhteisen jakamisen ohella olen viime vuosina päässyt osaksi myös ulkosuomalaisten perheiden jakamia kokemuksia. Neljän vuoden aikana olen lentänyt lasten kanssa kaksi kertaa juhannusaaton myöhäisellä iltalennolla, uudenvuoden päivän ensimmäisellä klo 7 aamulennolla, ja kerran jopa jouluaattoa edeltävän perjantai-illan lennolla (jolle meidät siirrettiin toisen lennon peruttua. Kyseessä nimittäin on vuoden kallein lentovuoro…). Oli hauska huomata, että nämä lennot ovat itseasiassa täynnä ulkosuomalaisia lapsiperheitä! Meitä, jotka ostamme halvimmat mahdolliset lennot halvimpaan mahdolliseen aikaan, mahdollisesti jopa vuotta etukäteen, ja jotka puhumme käsittämätöntä kahden-kolmen kielen sekamelskaa keskenämme. Näillä kaltaisillamme kahden kielen ja kulttuurin perheiden täyttämillä lennoilla on kuitenkin ollut varsin erityinen tunnelma. Myöhästymiset eivät vaikuta tunnelmaan, ollaanhan tässä menossa koto-Suomen kesään! Mikään määrä väsykiukkua ei vaikuta suomalaisen vanhemman hyvään tuuleen, ja lapset ovat selvästi tottuneita matkustajia. Ja todettakoon, että yöttömän keskiyön aurinko näyttää kieltämättä aivan erityisen koskettavalta ja isänmaalliselta lentokoneen ikkunasta, joka juhannusaattona liitää tihenevän saaristomeren yli, vihreänä ja sinisenä hohtavan maankamaran tullessa lähemmäs ja lähemmäs, kuvitteellisen Sibeliuksen soidessa taustalla. Suomalaiset isät ja äidit tuovat lapsiaan kotimaahan, ja lennolla on iloinen, melkeinpä harras, tunnelma.
Näitä kokemuksia olen itse pyrkinyt yhdistämään tarjoamalla apua vauvojen, ruokien, lelujen ja laukkujen kanssa matkustaville vanhemmille (joista usein myöskin vain se suomalainen on lasten kanssa reissussa, tyypillisesti menossa edeltä mummolaan, niin kuin yleensä minäkin…). Olen huomannut, että monikkoelämän tuomaa auttamisen mutkattomuutta arvostetaan valtavasti. Apua ei tarvitse odottaa pyydettävän, sitä voi vain antaa. Samassa veneessähän tässä ollaan. Monikkovanhempi ei pelkää itkeviä vauvoja! Tänne vaan.
Jonain päivänä aion myös toteuttaa eteenpäin eleen, joka jäi itselleni eräältä astetta vaikeammalta lennolta 3-vuotiaiden kanssa mieleen… Kone oli useamman tunnin myöhässä ja kun lapset sinne vihdoin 2 tunnin jälkeen rauhoittuivat, takana istuva herrasmies koputti olalleni ja sanoi: ”Nyt taitaa olla sun kahvihetki. Äkkiä, mä tarjoan.”
Pauliina Haustein
Entinen turkulainen, 5-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti ja suomalainen sellisti, joka on muuttanut perheineen Keski-Eurooppaan. Blogisarja esittelee monikkoperhe-elämään liittyviä erilaisia kulttuurisia kohtaamisia.
Kansainvälisen kaksosäidin kulttuurisia kohtaamisia -blogisarjan osat löydät Blogi-sivultamme.