Rakas rikas vauva-arki monikkoperheenä

19.12.2024

Esikoisen syntymän aikaan yli neljä vuotta sitten oli käynnissä covid-pandemia, ja koko maailma oli pysähdyksissä. Tällä kertaa pysähdyimme syntymän ihmeen äärelle, kun saimme helmikuussa kaksi tervettä poikaa. Vauvat saapuivat vuoden kylmimpään aikaan ja täydensivät perheemme viisihenkiseksi, joka joissakin määritelmissä lasketaan suurperheeksi.

Se huvittaa itseäni kovasti, sillä tarkkanäköinen ystäväni nuoruudesta kommentoi vuosia sitten ”näen sut suurperheen äitinä”, enkä itse voinut moista kuvitella lainkaan, vähiten sairastamani endometrioosin vuoksi. Elämä kuitenkin yllätti, ja minusta todella tuli ei paitsi yhden, vaan kolmen lapsen äiti. Kaksosten äiti. Muutos yhden lapsen vanhemmuuteen on ollut melkoinen. Hyvällä tavalla!

Ensimmäiset kuukaudet ovat kaukainen muisto vain ja unen kaltaisia utuisia muistikuvia täynnä. Muistan kuitenkin, että järjestimme isot ristiäiset, jotka olivat täydellinen vastakohta esikoisen etäristiäisille, joissa paikalla oli meidän vanhempien ja juhlakalun lisäksi yksi kummi ja pappi. Nyt kutsuimme ystäviä ja sukulaisia, koristelimme tunnelmallisen tuvan juhlavaksi ja juhlimme hartaudella. Lisäksi mielessä on vieraiden ihmisten avoin kiinnostus kaksosia kohtaan. Ei ole ollut kauppareissua, jolla joku ei alkaisi jutella hyväntahtoisesti.

Puolisoni jäi poikien synnyttyä perhevapaalle ja olimme yhdessä kotona pari kuukautta. Meillä kävi paljon kyläilijöitä ja vauvat saivat tottua meidän perheen ihmisiin. Olen onnellinen siitä, että saimme kokea sellaisenkin ajanjakson elämässä, sillä noita hetkiä emme koskaan saa takaisin. Ne ensimmäisten kuukausien kokemukset tekivät meidät rikkaammiksi monin eri tavoin, kun tutustuimme uusiin perheenjäseniin ja me vanhatkin tulimme uudelleen tutuiksi toisillemme. Puolisoni on ollut kanssani jo aiemminkin tasavertainen vanhempi ja tuo parin kuukauden jakso korosti sitä entisestään.

Tuntuu, että olemme jälleen vanhemmuuden vasta-alkajia, mutta samalla reteästi rentoja. Arjesta tulee monikkojen kanssa helposti toimintojen suorittamista, koska on pakko ruokkia kaksi vauvaa, vaihtaa kaksi vaippaa, pukea kaksi vauvaa ja auttaa esikoisellekin vaatteet, laittaa lapset vaunuihin tai nukkumaan…sen lisäksi on kotitöitä, jotka ovat kaikissa kodeissa tuttuja. Ehkä muistaa syödä itsekin joskus. Tästä huolimatta meillä ei ole ollut turhaa pingottamista, ja mielestäni tällä asenteella on ollut iso vaikutus omaan jaksamiseen. Me lähdimme myös heti tutkimaan maailmaa esimerkiksi luontoretkille, kaupunkiin, mökille ja tapaamaan muita kaksosia. Se on ollut henkireikä. Se on ollut iso palvelus itselle, että rohkeasti lähtee ulos ovesta. Kaikesta kyllä selviää, vaikka välillä ei mahdu isojen vaunujen kanssa joka paikkaan tai ei muistanutkaan pakata reppuun jotain mitä olisikin tarvinnut. Tai vaikka ei olisikaan itse parhaimmillaan joka päivä. Ei se ole niin vakavaa.

Arki on ajoittain väsyttävää varsinkin huonommin nukuttujen öiden jälkeen, mutta itselleni on ollut tärkeää harrastaa pieniä lepohetkiä. Minä en tee kotitöitä, kun vauvat nukkuvat. Ne ovat hetkiä itselleni. Silloin lepään, tai rauhoitun mieluisan rauhallisen tekemisen äärellä, kuten kuuntelemalla musiikkia, tekemällä pienen joogaharjoituksen tai neulomalla. Lepo on radikaali teko oman hyvinvoinnin kannalta. Lapsiperheiden kotipalvelu monikkoperheille on ollut tärkeä tuki meidän perheelle sen jälkeen, kun puolisoni palasi töihin. Sen avulla voin tehdä myös niitä asioita, jotka tuovat energiaa, kuten käydä liikkumassa.

Siskon elämä mullistui eniten

Isosiskoksi tulo mullisti esikoisen elämän kaikista eniten. Mehän olimme jo aiemmin vanhempia, mutta hän sai kerralla kaksi veljeä. Kaikista vaikeammistakin mustasukkaisuuden tunteista huolimatta hän hoivasi heti alusta pitäen pikkuveljiään hellästi ja lempeästi. Nyt kun pojat ovat jo reilun kahdeksan kuukauden ikäisiä, ovat sisarussuhteet ihan uudenlaisella tasolla. On ilo seurata lastemme keskinäistä vuorovaikutusta ja hassuttelua. Isosisko saa parhaimmat naurut temppuillessaan, poikien ollessa paikalla aina kiinnostuneena yleisönä. Nuo hassuttelut ja naurut auttavat jaksamaan ja ovat onnen aihe.

Olemme puolisoni kanssa keskustelleet pitkin vauvavuotta tästä ihmeestä, jonka olemme saaneet kokea. Emme vaihtaisi tätä hallittua kaaosta ja ajoittaisia totaaliväsymyksen hetkiä mihinkään muuhun. Tiedän, että olemme myös olleet onnekkaita sen suhteen, että lapsemme syntyivät täysiaikaisina ja terveinä. Minulla ei ole kokemusta siitä, miten lähteä monikkoarkeen keskosten kanssa, tai muiden huolien siivittämänä. Kaikille sellaisia asioita kokeneille toivon kaikki voimat ja rakkautta sekä konkreettista arjen apua kannattelemaan.

Ystäväni kysyi minulta vähän aikaa sitten, että mistä ammennan voimaa tähän todella täyteen elämänjaksoon, ja mietin sen näin: vaikka kiitollisuuteni ja onnellisuuteni lapsistani ei muutukaan konkreettiseksi avuksi arjessa, luovat ne varmasti pohjavireen, jonka avulla on helpompaa mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Olen myös onnekkaasti onnistunut löytämään ympärilleni oman laumani, johon kuuluvilla on ollut pyyteetön halu auttaa sekä taito nähdä ja kuulla minut. Olen saanut sen myötä levätä rakkaudessa – olemistani kannatellaan ja saan olla tarvitseva ja apua pyytävä. Olen opetellut pyytämään ja sanomaan ääneen, mitä tarvitsen ja kaipaan. Se ei ole ollut aina helppoa ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään yksin ja asunut 16-vuotiaasta lähtien itsekseen. Monet ihmissuhteeni ovat syventyneet tämän ajanjakson ansiosta.

Olen myös omaksunut itselleni uusia tapoja toimia, kun lähipiiriin on syntynyt uusia valontuojia. Tiedän, miltä tuntuu, kun joku tarjoutuu pesemään tuttipulloja, tuo valmista ruokaa tai kysyy, haluanko mennä lepäämään. Se tuntuu hyvältä. Me on aina suurempi kuin minä. Ja hetket ohikiitäviä.

Kiitos elämälle tästä kaikesta rakkaudesta ja rikkaudesta.

Tiia

Kirjoittaja on 4-vuotiaan esikoisen ja 8 kuukauden ikäisten kaksosten äiti, joka opettelee uutta arkea monikkoperheessä.

Tukea ja tietoa monikkoperhearkeen löydät verkkosivujemme ”Arki”-osiosta.