Vuorovedoin

03.01.2024

Monikkovauvojen syntyessä on tavallista, että molemmat vanhemmat ovat alusta asti tasaveroisesti mukana hoivaamisessa, arjen pyörittämisessä ja vanhemmuuden vastuiden hoitamisessa. Näin se ainakin meillä meni. Lapsille on ollut aina itsestään selvää, että kumman tahansa puoleen voi kääntyä ja kumpi tahansa hoitaa. Tätä ei ero tulisi muuttamaan muistan ajatelleeni eropäätöstä miettiessäni.

Parisuhteen päättyessä vanhemmuus jatkuu. Minulle tämä oli itsestään selvää, mutta lähtökohdat voivat olla tosi erilaiset eri perheissä. Tästä vanhemmuuden jatkuvuudesta muodostui punainen lanka ja konkretiaa, johon keskittyminen auttoi eroon liittyvän hämmennyksen keskellä: ”Tätä täytyy nyt miettiä, tästä täytyy alkaa sopimaan”.

Parisuhteen päättyessä vanhemmuus kuitenkin muuttuu, ja sille täytyy neuvotella ja sopia uudenlaiset uomat. Me hoidimme lasten isän kanssa sopimiset ilman ulkopuolista apua. Mitä muistan nyt 4 vuoden jälkeen ajatelleeni ja huomanneeni näissä tilanteissa?

Vanhempien kärsivällisyys ja neuvottelukyky

Vuorovanhemmuuden alkumetreillä tajusin toistuvasti, että 50/50 yhteisvanhemmuus jos mikä vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja kykyä kompromisseihin. Kaikkiin sovittaviin asioihin ei millään löydy heti yhteistä säveltä. Toisaalta superhelpottavia hetkiä olivat kaikki ne, jolloin huomasi, että toinen vanhempi on juuri samoilla ajatuksilla jossain toisessa sovittavassa asiassa.

Kaksi kotia, samansuuntaiset säännöt

Lasten asuessa kahdessa kodissa yhteisten arjen pelisääntöjen suuntaisesti toimiminen korostuu. Vanhemmat pääsevät harjoittelemaan viimeistään tässä vaiheessa kasvatukseen liittyvien asioiden tietoista määrittelyä ja sopimista – ja meillä tätä on hoidettu pääasiassa WhatsApp viesteillä, ettei kävisi liian helpoksi. Miten mennään tästä eteenpäin kasvattajina? Mihin aikaan iltaisin mennään nukkumaan? Minkä verran ollaan ruutujen ääressä? Entäs se joulu? Ja. Niin. Edelleen.

Luottamus

Vuorovanhemmuus tasapuolistaa vanhemmuutta riippumatta lähtötilanteesta. Jos pystyt luottamaan alusta asti toisen tapaan ja tyyliin hoitaa vanhemmuutta, jää harteiltasi todennäköisesti pois iso kuorma. Lapset eivät itkeskele perääni vaan elävät normaalia arkeaan omassa toisessa kodissaan ja kaikkien merkkien mukaan sangen tyytyväisinä. Tie hyvän lapsuuden halki voi mutkitella vuorotellen vähän erilaisilla poluilla ja vähän erilaisissa ympäristöissä. Pienet kädet siirtyvät säännöllisesti yhden huolta pitävän kädestä toisen huolta pitävän vanhemman käteen. Ja matka jatkuu.  

Mitä nyt ajattelen vuorovanhemmuudesta?

Eropäätöstä miettiessäni mieleen nousi nopeasti ajatus siitä, miten lapset mahtavat kärsiä vanhempien erossa, ja mistä kaikesta he jäävät paitsi vanhempien eron jälkeen kahdessa eri kodissa eläessään. Muistan myös, että jo tuossa vaiheessa uskalsin katsoa riittävästi peiliin ja todeta, että lasten kannalta tästä näkökulmasta ei kannata olla huolissaan. Vanhempien väliset pulmat heijastuvat heihin väistämättä, sitä lapset eivät jää kaipaamaan.  

Eron aikaan lapset olivat 3,5-vuotiaita. Nyt kirjoittaessani tätä blogia itsenäisyyspäivänä -23 yhteisestä kodista pois muuttamisestani on kulunut tasan 4 vuotta. Vuorovanhemmuudesta alkoi vaihe, jolloin pääsin vahvistamaan selvästi punaiselle hiipuneiden omien akkujen perusvarausta. Aikaa yksinkertaisesti vapautuu 50 % työn ulkopuolisesta ajasta, ja tätä vapautuvaa aikaa pääsee täyttämään pikku hiljaa. Helppoa se ei välttämättä aina ole, mutta näkökulma omien voimavarojen vahvistamisen mahdollisuudesta voi auttaa. Missä muussa tilanteessa vanhemmalle tarjoutuu näin paljon omaa aikaa? Siitä voi olla aidosti kiitollinen, vaikka samaan aikaan mielessä voi olla ikävä ja kaipaus lapsiin. Itse olen pystynyt nauttimaan täysillä omasta ajasta alusta asti. Ensimmäiset vuodet tärkeintä oli yksin olemisesta nauttiminen.

Arjen rytmitystä kannattaa miettiä rauhassa ja kokeilla erilaisia toteutuksia. Alussa lapset siirtyivät kodista toiseen 3–4 yön välein, sitten viiden. Muistelen, että ehkä noin vuosi erosta lasten ollessa 4,5-vuotiaita siirryimme pysyvästi viikko-viikko-rytmiin.

Meillä lapset siirtyvät keskiviikkoisin kodista toiseen. Tämä toimii mm. vanhempien töiden kannalta hyvin: näin jokaisella viikolla on kokonaisia päiviä, jolloin voi joustavasti suunnitella työaikatauluja, kun lapset ovat toisessa kodissa. Samalla logiikalla jokaisella viikolla on myös työpäivän jälkeen iltoja, jolloin pystyy ottamaan aikaa omille jutuille, harrastuksille ja niille tärkeille voimavaroja vahvistaville tekemisille. Ja viikonlopun alkaessa on vanhempana paremmin virtaa yhteiselle olemiselle lasten kanssa, kun yhteistä viikkoa on takana vasta pari päivää.

Oman näköisen vanhemmuuden toteuttaminen on minulle vuorovanhemmuudessa isoin ja arvokkain juttu. Vapaus toimia arjessa lasten kanssa ainoana vanhempana on tuonut vanhemmuuteen rauhaa ja selkeyttä. Unohtamatta toisen vanhemman kanssa säännöllistä viestittelyä ja jatkuvaa sopimista miten tehdään, toimitaan, kumpi hoitaa ja järjestää minkäkin asian. Vaikka menen yksin arkea lasten kanssa, on minulla olo, että lasten isän kanssa jaamme koko ajan vanhemmuutta, en ole vanhempana ja kasvattajana yksin.

Se mitä kaipaan, on spontaani kommentointi ja jakaminen lasten asioissa toisen vanhemman kanssa (”Huomasitko hei mitä tapahtui?”, ”Kuulitko mitä X äsken ihmetteli ääneen?”, ”Apua hei, nyt repeän :-D”). Nyt näitä huomioita ja tilanteita jaetaan viestien kautta tai kasvotusten lyhyesti tavatessa.

Itselleni on ollut lohdullista huomata, että eron myötä lapset eivät tosiaan jääneet paitsi tai heiltä ei otettu pois mitään olennaista. Huomaan, että tilalle he saivat vanhemmat, jotka toimivat erillään oikein mallikkaasti ja yhteen hiileen puhaltaen. Äidin, joka voi hyvin ja jaksaa paremmin. Ja vaikka välillä hampaita totta tosiaan edelleen kiristää, on arjessa huomattavasti enemmän huumoria ja keveyttä. Näin on hyvä.

Kirjoittaja on 7-vuotiaiden kaksosten äiti, joka on elänyt vuoroviikkovanhemmuutta neljä vuotta

Kuvituskuva: pixabay.com/ Saydung89