Äidin väsymys pikkulapsiarjessa

21.11.2024

Nukkuva henkilö makaa selin kameraan päin. Harmaan peiton alta erottuu vain henkilön pää ja sotkuinen nuttura.

Kolme alle 3-vuotiasta. Kolme vaippaikäistä. Kotona lasten kanssa oleminen oli kivaa, kunnes se ei enää ollutkaan kivaa.

Vietin paljon aikaa yksin lasten kanssa kotona, myös iltoja ja viikonloppuja. Ulos lähteminen edellytti toisen aikuisen sopimista mukaan. Ystävillä ei ollut samanikäisiä lapsia ja harvalla oli lapsia ollenkaan. En osannut puhua muusta kuin pikkulapsiarjen kiireistä – oliko elämässä muutakin?

Kadehdin heitä, kenellä oli voimia käydä lasten kanssa lenkillä tai ulkona lounaalla. Vaikka apua saatiin varmasti enemmän kuin moni muu perhe lähellä olevan turvaverkon vuoksi, ei se apu tuntunut olevan tarpeeksi. Tunti lastenhoitoa tuntui turhalta. Sinä aikana en ennättäisi tehdä mitään tai levätä. Kestäisi pari tuntia ennen kuin saisin itseni ”nollattua”, jotta pystyisin ottamaan päikkärit tai kerättyä voimia siivoamiseen. Elämä lasten kanssa ei ollut mitenkään kamalaa. Olin vain niin väsynyt.

Esikoisen vauvavuotena aloin opiskelemaan uutta alaa.  Aloin löytämään itseni äärelle, sillä olin kokenut olevani hukassa ammatillisesti. Lapsen hoidon ohella tuli aikaa vietettyä opintojen parissa. Pikkuhiljaa sosiaaliset ympyrät kaventuivat entisestään. Se kesä, kun odotin kaksosia olin ollut rakennustyömaalla kesätöissä. Oli mahtava tunne päästä tekemään fyysistä työtä ja nähdä miten kerrostalot valmistuivat silmieni alla.

Raskausaika vei paljon energiaa, kun käsittelin esikoisen ennenaikaista syntymää ja omia pelkotiloja. Opiskeluaika toi myös taloudellisia haasteita ja sain vähentää opintoja rutkasti. Lopulta kaksoset saapuivat maailmaan ja valmiiksi väsynyt äiti väsyi entisestään. Öitä valvottiin kuukausikaupalla. Sairastaminen oli uusi normaali ja nurkat kasvoivat vaatekasoista.

Muistan erään monikkovanhemman kirjoituksen, jossa sanottiin, että monikkoperheen siunaus ja kirous on, ettei vauvavuosista tule muistamaan mitään. Minä halusin vain paeta tätä maailmaa. Ehkä olin masentunut tai vain väsynyt. Mitä muuta olisi voinut odottaa, kun on kolme pientä lasta. Itsehän tähän tilanteeseen olin hankkiutunut, itse saisin seurauksetkin hoitaa. Niin minä ajattelin ja siltä minusta tuntui.

Lopulta alle kahden tunnin yöunet veivät järjen ja vaikka en paljoa apua odottanut neuvolasta, minut onneksi hädän hetkellä kuultiin. Saimme vauvat lastensairaalaan viikonlopuksi, jotta saisin levätä ja yrittää nukkua. Nukuin ekana yönä 2 x 2 tuntia. Olihan sekin jo jotakin. Toisena yönä jo 2 x 4 tuntia. Luksusta! Suurin apu oli kuitenkin kaksosten unirytmien tasaantuminen. Tästä en enää joustanut ja kun kaksoset olivat 1-vuotiaita, nukkuivat he 12 tunnin yöunet heräämättä. Tämä se vasta luksusta olikin. Se ei vaan tuntunut riittävän palautumiseeni.

Meillä oli aamusta iltaan meteliä. Kaipasin hirveästi omaa aikaa – lähinnä hiljaisuutta ja sitä ettei kukaan tarvitsisi minua viiteen minuuttiin. Vessassa tai suihkussa en ollut käynyt yksin varmaan vuoteen. Ajatus siitä, että saisin herätä aamulla omaan aikaan ja nousta, ottaa kupin kahvia ja käydä koiran kanssa lenkillä aamun sarastaessa tuntui niiiiiin kaukaiselta.

Lopultahan ei olisi ollut kyse kuin asioiden järjestämisestä, mutta siinä mielentilassa aamuisin itkevien lasten kanssa järjestely tuntui aivan mahdottomalta. Kun yhden lapsen aamuitkut laantuivat, aloitti seuraava itkun. Uppouduin opintojeni pariin, pakoon arjen kaaosta. Se vei mielen muualle. Pois siitä mitä olisi oikeasti pitänyt tehdä, koska se mitä olisi pitänyt tehdä olisi vaatinut enemmän energiaa ja aivosoluja kuin aivottomana kurssien suorittaminen. Olin matkalla kohti jotakin tavoitetta mitä en enää itsekään muistanut.

Töihin paluu alkoi häämöttää. Laskut kasaantuivat, tuhat miljoonaa asiaa mitä pitäisi tehdä sitten kun joskus olisi aikaa ja energiaa. Hain opintojeni mukaista työtä, mutta niitä oli vaikea saada. Halusin olla työnhaussa rehellinen, kuinka olen kolmen pienen lapsen äiti. Olisi todennäköisesti pitänyt olla tästä hiljaa. En tiennyt mitä halusin elämältä ja se alkoi paistaa läpi, sillä halusin vain nukkua ja täytin päiväni vain turhalla suorittamisella.

Palasin vanhaan asiantuntijatyöhöni ja pian sain huomata, ettei työn sovittaminen lapsiarkeen ollut ihan niin mutkatonta kuin ajattelin. Velvollisuuden tunto painoi mieltä, kun lapset sairastelivat. Oli minulla sitten yksi tai kolme lasta kotona, etätyö mahdollisti töiden teon. Huomasin jälleen pakenevani arjen askareita. Olin ollut puoli vuotta töissä ja kuormitus alkoi tuntumaan aivoissa ja ajattelussa. Tuona talvena työni sisältö muuttui, joka samalla loi uutta innostusta, mutta samalla uutta kuormitusta. Tuohon aikaan sain kuulla kaukaisen isäni kuolleen. Olin valmiiksi aivan loppu, mutta koin tarvetta itseni vuoksi selvittää hänen asiansa ainoana lähiomaisena ja saattaa lapsuuden aikaisen suhteen päätökseen, sillä tuohon suhteeseen en ollut voinut vaikuttaa hänen eläessään.

Kolmen kuukauden prosessin jälkeen alkoi aurinko paistaa pimeyteen, kunnes sillä sekunnilla päälleni iskettiin isoin pommi ja viimeisetkin kulissit romuttuivat. Olin voimaton enkä nähnyt enää mitään ulospääsyä. Olin zombie, joka suoritti tunnista toiseen jotakin elämäksi kutsuttua näytelmää. Kaikki voivat huonosti ja lapset alkoivat oireilemaan. En ollut käynyt kuukausiin kaupassa, saati tehnyt lapsille ruokaa. Lapsille oli perusasiat kyllä hoidettu, mutta eivät minun toimestani.

Töistä irtaantuminen oli kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Se kun oli ainoa mitä enää pystyin tekemään. Päiväkodin avustuksella pyrittiin saamaan meille apua sosiaalihuollosta. Alkoi kolmen kuukauden pallottelu eri ammattilaisten toimesta. Kaikki kyllä halusivat olla avuksi ja apua haluttiin järjestää. Sitä apua, jota tarvitsin, ei ollut saatavilla.

Olin ollut töistä jo sairaslomalla, kun itkin väsyneenä sohvalla, ettei tämä voi olla elämää. Kukaan ei tule avuksi ja nosta tästä uupumuksen suosta. Oli kohdattava karu todellisuus ja alkaa opettelemaan elämistä ja selvittää kuka minä olen ja mitä minä haluan. Selvittää mitkä asiat tuovat minulle voimaa, iloa ja energiaa.

Aloin palautella mieleeni mitkä kaikki asiat minulle aikoinaan toivat iloa. Päätin pikkuhiljaa palautella arkeeni noita asioita – kuten valmentaminen ja liikunta. Onneksi etämaailma antoi mahdollisuuden sukeltaa kotisohvalta takaisin ohjaajakoulutuksiin (jooga, pilates, äitiysliikunta, imetysohjaus, doula, mindfullness, PT jne.). Tutustuin psyykkiseen valmennukseen ja tajusin että tämä se on!

Olin aina ollut äärimmäisen kiinnostunut ihmisen kyvyistä vaikuttaa omaan tekemiseen ajatusmallien kautta, ja mitkä ovat ne todelliset keinot kestävään toiminnanmuutokseen. Olin jumiutunut negatiiviseen ajatuskierteeseen ja siitä pois oppiminen vaati asioiden palastelua.

Fyysisen liikunnan palauttaminen arkeen edellytti ensin pahimman uupumuksen huoltamista. Opettelin pysähtymään, lepäämään ja otin askeleen kerrallaan. Tiedämme kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta sen integroiminen sen hetkiseen ja yksilön omaan arkeen onkin oma palapeli ja hyväksyminen tämän hetken todellisuudesta oli keskeinen tekijä. Aloin tutustumaan itseeni ja oman perustani vahvistamiseen. Huoltaa fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia tarpeita – elämän peruspilareita.

Matka on ollut pitkä, mutta sitäkin arvokkaampi. On päiviä, kun tulee askel taakse, mutta se kuuluu elämään. Tärkeintä on ollut löytää iloa päivittäisistä pienistä hetkistä. Meillä on vain tämä elämä ja isoin asia mitä voimme itsellemme ja toisillemme antaa, on panostaa omaan hyvinvointiin. Tuo hyvinvointi ja onni kertaantuu ja säteilee sitten myös muihin.

Oona

Lisätietoa erilaisista monikkoperheille saatavilla olevista arjen tukipalveluista löydät verkkosivujemme Mistä apua arkeen -osiosta.

Valtakunnallisista järjestöistä lastenhoidon välitysapua tarjoaa muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Kannen kuva: Greg Pappas / Unsplash