Työnimi: Castor ja Pollux – Mitä kaksosemme ovat meille opettaneet

09.04.2026

”Kannattaako sun mielestä olla molemmille vauvoille erilaiset vai samanlaiset vauvakirjat?” kysyin kokeneelta monikkovanhemmalta täynnä odottajan virkaintoa. Kokeneempi katsoi minua hetken ja sanoi sitten, että luultavasti meillä ei olisi aikaa täyttää vauvakirjaa, oli se sitten samanlainen tai erilainen.

Se perusteellisuus, johon olin taaperoikäisen esikoisen kanssa pyrkinyt, sai nyt väistyä kultaisen keskitien, ”riittävän hyvän” ja kunhan-nyt-kaikki-selvittäis-yhtenä-kappaleena-iltaan-asti tieltä. Valmennuksissa tai valmennuksitta, en olisi osannut täysin valmistautua siihen, mitä elämä kaksosen vanhempana minulle tulisi opettamaan – riittämisestä, resilienssistä, jakamisesta, empatiasta ja myös maailmasta, joka on pitkälti yksösten mitoilla tehty. Suurimpina opettajina toimivat tietenkin tulokkaat – työniminään Castor ja Pollux, sittemmin Sade ja Daniel. (Joskin vähän alle kaksivuotias isosisko nimesi tulokkaat hieman puolueellisesti ”Sade” ja ”Toinen Sade”.) Olen oppinut katsomaan maailmaa eri tavalla, ja tästä olen kiitollinen.

Oikeastaan pitäisi siteerata sanontaa ”varo mitä toivot, koska se voi toteutua”. Olin jollain vaistonvaraisella tavalla toivonut aina kaksosia – tietämättä mitään kaksosuudesta käytännössä. Kun ultrassa sitten näkyi kaksi sikiötä, aloin nauraa. Uutinen tuntui uskomattomalta ja ihanalta. Salasin kaksosraskauden töissä, koska olin tiiminvetäjänä, enkä halunnut että ihmiset alkaisivat holhota ja huolehtia. Kerran kahvihuoneessa eräs konkarikollega tiirasi minua ja kysyi kuivakkaasti: ”Ootsä varma, että siellä on vain yksi?” Kaartelin itseni keskustelusta ja kerroin tuplaonnesta vasta, kun projekti oli aivan loppumetreillä. Kaikki sitten alkoivat tosiaankin holhota ja huolehtia, joten en voinut varsinaisesti katua aiempaa päätöstäni pitää asia salassa.

Monikkovalmennus oli hyvä kokemus. Muistan tosin tunteneemme itsemme aika höyhensarjalaisiksi – ja veikkaan, ettemme olleet huoneessa ainoita – kun esittelykierroksella kävi ilmi, että mukana oli myös nelosia odottava perhe. Joskin esikoisen suht pieni ikäero sittemmin kirvoitti useilta tuntemattomilta kyselyitä, ovatko meidän lapsemme kolmoset. Kerran kiireisellä pääkadulla eräs nainen pysäytti meidät ja parkaisi (en osaa tulkita oliko sävy epäuskoinen, ihastunut vai kauhistunut): ”Siis onks noi kaikki sun?” En keksinyt tilanteessa mitään osuvaa lohkaisua siitä, että muutama lapsista tarttui kärrymatkalla mukaan. Lisäsin tämän yhdeksi muistoksi siihen kavalkadiin, jossa tuntui että olimme jonkinlainen luonnonoikku tai muu nähtävyys. Vähän kuin silloin, kun Seurasaaressa eräät turistit tulivat kysymättä nostelemaan nukkuvien vauvojen kärryn verhoa ottaakseen valokuvia.

Kaksosten vanhemmuus herätti saavutettavuuden kysymyksille aivan uudella tavalla. Muistan tilanteita, joissa vaillinaisesti hiekotettu jäinen mäki saattoi lisätä ylimääräisen kilometrin kävelymatkaan, kun painovoima ei millään olisi mahdollistanut kaksoskärryn ja taaperon kuljetuslaudalla saattamisen tuon jäisen kävelytien ylätasanteelle. Taisin joskus kärryä lumessa työntäessäni soittaa Helsingin kaupungin ylläpitolaitoksellekin – voin vain kuvitella puhelimeen vastanneen virkailijan ajatukset, kun lumessa kärryään tempova triplaäiti yritti selittää, että töihin pitäisi päästä, muttei se oikein onnistu jos ei saa lapsia tarhaan kärrättyä. Tällaisia ”road rage” -hetkiä sitä muistaa, ja kuitenkin valokuvia noilta ajoilta katsellessani tuntuu, että lasten vauvaikää ympäröi jonkinlainen typertyneen onnellisuuden ja kiitollisuuden tunnelma. Näitä lapsia oli hartaasti ja pitkään odotettu. Ei tullut mieleen ihan pienestä valittaa.

Lasten kasvaessa on ollut opettavaista ja liikuttavaa seurata lasten kiintymystä toisiinsa ja heidän syvää ja ikävaiheista riippumatonta kytköstä. Haluamatta mystifioida kaksosuutta, on kaksosuudessa silti todellakin jotakin hyvin erityistä ja koskettavaa. Osa tästä tulee tietenkin ihan pakon sanelemana. On pakko oppia odottamaan omaa vuoroa. On pakko oppia jakamaan. Olen ollut vaikuttunut siitä, miten solidaarisia lapset ovat toisilleen. Se näkyy kaikessa – tunnetaidoissa, huomion tai lelujen jakamisessa. Toki olemme tahallisesti myös luotsanneet lapsia eri suuntiin: He käyvät eri luokilla, heillä on eri harrastukset ja eri kaverit. Tässä on ollut monia etuja, ei ole vaikkapa tarvinnut olla huolissaan, että opettajat niputtavat lapset. He tulevat kohdattuina yksilöinä ja joutuvat myös selviytymään ilman ”paita ja peppu”-meininkiä. Näiden – koulun ja harrastusten – ulkopuolella, he ovat erottamattomat. Molemmat osoittavat solidaarisuutta, jota voin vain ihailla. Totta kai joskus kahnauksiakin on, mutta päivän päätteeksi on tuo liki telepaattisuutta lähenevä yhteys. Se ei aina ole helppoa kolmannelle lapselle, joka on todennut, että on epäreilua, ettei hänelläkin ole kaksosta. No, he ovat joka tapauksessa oppineet jo liittoutumisen jalon taidon, kuten silloin kun ilmoittivat meille vanhemmille kerran, että ovat äänestäneet meitä vastaan, että ”tää on demokratiaa”. Tähän tietenkin sitten ehätimme mainitsemaan, että ihan kaikissa asioissa ei demokratia päde…!

En olisi osannut varautua etukäteen kaikkeen siihen, mitä kaksosuus tuo muassaan. Esimerkiksi siihen, että mennessämme pikkukaupunkiin kesällä, oli soiteltava etukäteen puistoviranomaisille kysyäkseen, onko paikallinen leikkipuisto aidattu (jos ei ollut – ei toivoakaan mennä sinne kahden taaperon kanssa…!) Tai kun ajattelin, että on söpöä, että molemmilla on nimikoidut tutit, tulematta ajatelleeksi, että hehän tietenkin taaperoiden kesken vaihtelevat tutteja, viis veisaamatta nimimerkinnöistä. Enkä olisi arvannut, ettei yhden pääkirjastoista aikuisten osastolle pääse kaksoskärryn kanssa, koska oven leventäjän avain on… jossain hukassa. Tai että kun junat eivät kulje kovan pakkasen takia, busseihin ei välttämättä mahdu kaksoskärryn kanssa. Tai kun mokkapala-leirikoulukeräys-vaihe tulee ajankohtaiseksi, se tulee sitä liki päivälleen ajankohtaiseksi tuplana. Yksösten tahdissa mennään, kaksosten vanhemmat mukana laukaten, parhaansa mukaan. Tuhat pientä tilannetta ja töyssyä, joita en olisi osannut koskaan ennakoida. Kuitenkin, väsyttävänkin päivän päätteeksi, kaksosuus on uskomaton siunaus ja lahja. Sillä se, mitä en myöskään osannut ennakoida on se uskomattoman vahva ja elähdyttävä yhteys, joka näillä ”Castorilla” ja ”Polluxilla” on. Eräs ystäväni ilmaisi asian kauniisti: ”He eivät koskaan ole olleet yksin.”  

Johanna Freundlich

Helsinkiläinen teatteriohjaaja ja festivaalinjohtaja.