Monikkovanhemmuuden alkutaival

04.05.2026

Meidän taloudessa on eletty uutta monikkoperheen arkea puolisen vuotta ja monta ihmetystä ja oivallusta on ehditty kokea. Äitienpäivän lähestyessä nämä kuukaudet tuntuvat jotenkin erityisen merkityksellisiltä – kuin ympyrä olisi sulkeutumassa.

Heti pian testin plussattua, minulle tuli olo, että tämä raskaus on erilainen kuin edelliseni. Alkuraskauden pahoinvoinnin kourissa, 5- ja 3-vuotiaiden poikien äitinä, ajattelin tällä kertaa sen tytön olevan tulossa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä kerroin heti tuntemukseni, että pahoinvoinnin määrästä päätellen, nyt on tuloillaan tyttö tai niitä on monta.

Pikaisten tutkimusten jälkeen laitettiinkin lähete ultraan, koska kohtu tuntui suuremmalta, kuin vielä siinä vaiheessa kuuluisi. Ultrassa sykkikin kaksi vahvaa sydäntä. Siitä päivästä alkoi valtava henkinen matka monikkovanhemmuuteen.

Minulla oli heti alkuun ilmeisesti erilainen asenne kaksosiin ja kaksosuuteen. Olen aina pitänyt itsestään selvänä, että kaksosiakin on, eikä se nyt ole niin ihmeellistä. Olenhan itsekin kaksonen. Minä ja kaksossiskoni olemme syntyneet juurikin äitienpäivänä. Ehkä juuri siksi äitiys, kaksosuus ja jonkinlainen jaettu elämä ovat minulle aina kuuluneet luontevasti samaan tarinaan.

Koska itselle kaksosuus on niin tuttua, se muilta tuleva ihmettelyn, ihastelun ja kauhistelun määrä yllätti. Me puolison kanssa stressasimme lähinnä uuden auton hankintaa, kun viiden hengen perheauto ei enää riittäisikään nopeasti kasvaneelle suurperheellemme. Puolisoni 100-vuotias mamma kuittaili hyväntahtoisesti, miten meidän olisi pitänyt aloittaa aiemmin lasten hankinta, ettei tarvitse tehdä niin montaa kerralla.

Jo kuusi vuotta aiemmin, esikoista odottaessamme, olimme puolison kanssa keskustelleet lapsiluvusta. Halusin lapset pienellä ikäerolla, koska koin kaksossisareni olleen niin iso onni ja turva kasvaessani, että halusin omien lasteni kokevan saman. Verrokkina minulla oli myös pari isoveljeä keskivertoa suuremmalla ikäerolla. Ensimmäiset lapset saimme puolentoistavuoden ikäerolla eivätkä he siis muista aikaa ilman toista. Pian he eivät muista enää aikaa ennen pikkusiskojaan. Minä muistan.

Muistan yhden vauvan aikaisen arjen kiireettömyyden ja kaikki ne tunnit, kun ehti valmistaa ruuat alusta asti, silittää bodyt ja viikata vauvan vaatteet kauniisti vaatelaatikoihin kokojen mukaan, laittautua itsekin muskariin ja opetella leipomaan macaronseja ensimmäiseen äitienpäivääni äitinä. En muista sitä kaiken uuden opettelun tuomaa kuormitusta ja unettomuutta valvoessa vauvan hengitystä tämän nukkuessa. Muistan vain sen kaiken helpon ja onnellisen. Muistan ne nykyisinä unettomina öinä ja kiireisinä aamuina, hetkinä milloin en ehdi vaihtaa kuulumisia puolison kanssa tai lukea iltasatua isommille lapsille vauvojen itkiessä.

Silti kaikki tuntuu oikealta ja luonnolliselta. Aivan kuin olisin jo omassa kaksosuudessani kasvanut kaksosten vanhemmaksi. Ja ehkä juuri äitienpäivän aikaan sen ymmärtää kaikkein kirkkaimmin: äitiys ei ole vain sitä, mitä minä annan lapsilleni, vaan myös sitä, mitä olen itse saanut.

Äitienpäivänä ajattelen tietenkin myös omaa äitiäni, joka sai syliinsä kaksi vauvaa kerralla ja teki sen, mitä äidit tekevät: rakasti, hoivasi ja kantoi arkea silloinkin, kun se oli raskasta. Nyt elän itse samanlaista aikaa, omalla tavallani ja omassa hetkessäni. Kahden vauvan kanssa äitienpäivä ei ole kakkuja ja kahvihetkiä, vaan täysiä sylejä, katkonaisia unia ja sitä hiljaista tunnetta, että tässä minä olen oikeassa paikassa. Kaksosten äitinä ja kaksosena.

Tuuli

Kirjoittaja on suurperheen äiti, jolla kaksosuus on kulkenut mukana koko elämän – ensin sisaruksena, nyt vanhempana. Kirjoitusten aiheet nousevat monikkoperheen arjesta, vauvavuodesta ja elämästä, jossa käsiä tarvitaan usein enemmän kuin kaksi.

Kuva perheen kotialbumi.