Blogisarja ylitäydet sylit, osa 1: Pieniä perheenlisäyksiä

10.11.2026

Kaksi ja puoli vuotta sitten sikiöseulonnan kuvaruudulta ei voinut erehtyä: kaksoset kuin kerrossängyssä. Ei, ei ja ei. Eihän minuun mahdu ja eihän kellään ole viittä lasta. Kaksosten piti olla vain se vitsikäs veikkaus bussimatkalla hetkeä aikaisemmin.

Sellaisia kyyneleitä en ollut aikaisemmin itkenyt. Järkytys ja kauhu tulivat kuin jonkin onnettomuuden äärellä samaan aikaan onnellisen häkellyksen kanssa. Eikä naurultakaan voinut välttyä ainakaan siinä kohtaa, kun tutkimuksen tekijä oli poistunut vain hetkeksi puheluun ja palattuaan kysyi, olimmeko jo ehtineet sulatella asiaa. Tämä dikoriaalis-diamniaalinen geminiraskaus oli selitys parin kuukauden
epäilyttävän huonolle voinnilleni, joten tieto olisi voinut olla myös helpotus, mutta sekin mahdollinen hukkui kaiken sekoamisen alle. Häkellykseen kai riittäisi, että näkee ihmisen alun suttuisen
hahmon huitovan lyhyillä raajoillaan – oman lapsensa. Meille vieläpä kerrottiin kahden tyttövauvalta vaikuttavan hahmomme voivan oikein hyvin. En kuitenkaan tiennyt, mitä niistä
kaikista kahdeksasta raajasta olisi pitänyt katsoa!

Läpi raskauden jatkuivat epäilyt ja stressaaminen. Ikään kuin alkujärkytys olisi alkanut haihtua vain hyvin hitaasti siitäkin huolimatta, että terveydenhuollon käynneillä vaikutti olevan kaikki hyvin joka kerta. Epävarmuutta taisi aiheuttaa jo pelkästään tiheät seurantakäynnit kalenterissa riskiraskauden takia siinä missä yhteiskuntamme tai ainakin helsinkiläisiä normeja vastaan muodostumassa oleva lapsilukumme. Toisaalta olin kaikesta onnellisempi kuin sanat riittivät kertomaan. Oman kehoni rajat mietityttivät puhumattakaan kyvyistä vanhemmuuteen, saati hyvään vanhemmuuteen. Miten selviäisimme kaikesta? Entä muut lapset? Miten paljon tarvitsisimme toisten apua? Mitä meistä ajateltiin?

Kuukausien edetessä kerroimme kaksosuutista, joka alkoi vähitellen tulla todentuntuiseksi ja herkästi aina sen tuntuiseksi, mitä toisten reaktiot olivat. Usein äimisteltiin yhdessä kaksosia ja tulevaa elämäämme. Ilahdutti erityisen paljon, jos joku pelkästään innostui ja onnitteli. Kaipasin näitä reaktioita vailla pisaraakaan kauhistelua, jota kyllä osasin järjestää päähäni ihan itse. Mikään ei ylittänyt sitä loistetta, joka nousi 6-vuotiaan esikoisemme kasvoille kertoessamme lapsille. Aion muistaa sen aina. Vaikka olimmekin toivoneet vain neljättä, totuus oli, että kannoin neljättä ja viidettä lastamme. Eikö odotuksemme ollut kaiken ihastuksen ja onnittelun aihe siinä missä edeltäneetkin odotuksemme? Mielestäni se oli sitä tuplasti, vaikka tiivis paketti olikin.

Yksi vaikeimmista asioista odotusaikana oli kuvitella kahden vauvan synnyttäminen. Raskaana olemisessa oli jo tekemistä ja aloin väsyä pelkästä ajatuksesta. Maali häämötti enkä ollut valmis. Minulla oli vain hyviä kokemuksia synnytyksistä, mutta nyt kaikki tulisi menemään todennäköisesti jollain tosi eri tavalla. Kahden lapsen kasvaminen sisälläni oli upeaa, mutta kuluttavaa. Lopulta sain huomata 2,5-kiloisten tyttäriemme löytäneen tilansa minusta yllättävän hyvin ja pystyneeni myös siihen synnyttämiseen – sektiolla. Vauvojen kääntymiseen pois epäsuotuisista asennoistaan ei enää uskottu viimeisillä viikoilla ja niin suunniteltiin leikkaus. Vasta sen kalenterimerkinnän jälkeen oloni alkoi olla luottavainen.

Oli rauhaisaa ja onnellista edetä sairaalassa kohti toimenpidettä. Tämäkin siitä huolimatta, että minut tultaisiin leikkaamaan isosti auki, haavan parantelu verottaisi ja pikkuisten voinnista ei ollut tietenkään takeita. Oli helpottavaa, ettei tarvinnut tuskailla syntymää ennen vaan valmistautuminen oli jopa juhlallista. Sipsuttelin sukkasillani leikkaussaliin itkun ja hymyn sulautuessa yhteen. Salin valaistus ei olisi voinut olla kirkkaampi eikä porukkaa enempää. Kysymyksiä, jutustelua, lääkkeitä, selän pyöristys tai ainakin kova yritys, pistokset, puutuvan vartaloni asettelu ja pian en tuntenut varvastakaan. Osakseni jäi hengittely, ammattilaisiin ja elämään luottaminen ja sen pohtiminen, miten pitäisin toista kättäni, kun puolisoni käsi oli saapunut puristettavaksi.

Kahden ihmisen alun kehittymisen turvaamiseen oli tarvittu paljon yhteiskunnallisellakin tasolla. Nojattiin tieteeseen ja joukkoon ammattilaisia sen lisäksi, että me vanhemmat vastuinemme teimme parhaamme ja ihmiset ympärillämme olivat apuna ja tukena. Onnistuneeseen synnytykseen vaadittiin vielä taitavat, ylipirteästi puhuvat ammattilaiset toimimaan yhteistyössä hämmästyttävän tarkasti ja ohjelmoidusti radion soidessa taustalla. Kun kuului maailman pienin ja kaunein yskäisy, kertoivat, että lähti lisähappea saamaan. Hetken päästä vasemmalla joku näytti meille ihanan käärön ruttuisia kasvoja ennen kuin sekin vietiin sinne samaan paikkaan. Totesin, ettei minulla olisi ollut paljoa syliä, johon ottaa, kun verho tuntui olevan kaulassa asti. Synnytyssairaalan taika eli jaettu hoitovastuu oli ainakin ylimmillään, niin kuin varmaan lääkityksenikin. Syntymän ihmeestä puhumattakaan.

Vauvojensa luona päivää viettänyt ja hoivaamaan jo päässyt isä kuljetti raihnaisen äidin illemmalla tapaamaan upeita pikkuisiaan. Kännykkäkuvat ja maitopisarat olivat matkustaneet välillämme, joten vasta vauvat sylissäni kaikki tuntui järkevältä ja oikealta. Oli sydäntäsärkevää jättää hentoiset pienet piuhojen ja laitteiden viidakkoon ja palata yöksi omalle osastolle, vaikka ymmärsinkin hengityksen merkityksen. Henkilökunnan ja tekniikan osallistuminen niinkin vahvasti tuntui kohtuulliselta ottaen huomioon vauvojen lukumäärän ja sen, että pystyin hädin tunsin kääntymään sängyssä kyljelleni. Olin kipeässä ja vieraan tuntuisessa vartalossa pää huuruisena. Elämä loksahti kuitenkin paremmin raiteilleen, kun saimme vauvat luoksemme seuraavana päivänä.

Oli taas kuin aika olisi pysähtynyt ja ihastelimme uusia tulokkaita ainutlaatuisessa rauhassa, josta ei olisi pian enää tietoakaan. Yksi innokas kätilö halusi valokuvata peräti kolmet paikalle osuneet vastasyntyneet kaksoset yhdessä tonttuasuissa. Muutoin uninen ja usvainen elo synnärillä alkoi käydä vähitellen pitkästyttäväksi niin hyvä palvelu kuin siellä olikin. Minulla oli jo ollut tuskainen hartiakipukohtaus ja kotonamme lopulta neljättä päivää majailevia isovanhempia ja kolmea pientä rakasta ajatellen alkoi myös tuskastuttaa. Ymmärrettävästi vastaleikattuja äitejä eikä pieniä perheenlisäyksiä sydämen sivuäänineen voinut kotiuttaa ihan suorilteen.

Isosisaruksen kaksivuotissyntymäpäivän iltana alkoi seitsenhenkinen yhteiselomme kotona. Olimme jättäneet taaksemme lämpimän ja maailman turvallisimman, mutta meitä jo kovasti luotaan pois työntävän synnytyssairaalan neljättä kertaa sanoinkuvaamattoman kiitollisina. Kotiovella saimme suloisen vastaanoton lapsilta, jotka olivat jännittäneet ja odottaneet kenties kaikista eniten. En voinut täysin tietää, millainen mullistus oli heille tai millä tasolla kukin ymmärsi kaiken kiikuttaessamme olohuoneeseen kaksi turvakaukaloa ja pikkusiskot, jotka tulivat jäädäkseen. Silloin meidän kuopuksemme alkoivat kuunnella sitä ihanaa ja kamalaa meteliä, jonka tasolle tiesimme heidän itsensäkin vielä yltävän. Isosisarusten piti samantien saada pidellä kumpaakin ja monta kertaa, joten äkkiä olivat sylit ja sohva täynnä. Niin oli sydämenikin.

suvituulinen

Kirjoittaja on viisilapsisen monikkoperheen äiti ja puoliso, jota pyrkiessään ekologiseen kestävyyteen hiertää yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus mutta kantaa elämän kauneus.