Lääkkeetön kaksossynnytys, johon en uskonut

18.06.2026

Synnyttäminen on pakollinen paha, jolla vauva(t) vain pitää saada maailmaan. Se jännittää, sillä minulla on matala kipukynnys, enkä osaa rentoutua tai hengittää. Kuulostaako tutulta?

Näin ajattelin itsekin ensimmäisessä synnytyksessäni. Otin vastaan kaikki mahdolliset lääkkeet aina alakerran kipupiikistä, siihen legendaariseen kymmensenttiseen selkäydinpuudutteeseen, ja silti kokemus oli pitkä ja kivulias. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Tässä toisessa raskaudessa tiesin riskini sairastua uudelleen olevan suurentunut, ja monikkoäitien kohdalla puhutaan jopa viisinkertaisesta riskistä (apua!). Kun kuulin, että positiivinen synnytyskokemus voisi merkittävästi suojata sairastumiselta, oli syytä alkaa valmistautua.

Tutustuin omatoimisesti hypnosynnytykseen, jossa pyritään syvärentoutuksen avulla helpompaan ja kivuttomampaan synnytyskokemukseen. Ensin ajatus kehon ja mielen rentoutuksesta synnytyksessä tuntui yhtä realistiselta kuin täydellinen samantahtisuus monikkoperheessä, enhän osannut kunnolla edes hengittää. Olin aina ajatellut, että lääkkeettömästi synnyttävät äidit ovat superihmisiä, jotka kokevat taianomaista kehoyhteyttä ja synnyttävät kynttilänvalossa metsän reunassa. Pidin luonnonmukaista synnytystä lähinnä tarpeettomana itsensä kiduttamisena. Not really my thing!

Minulle olennaista ei lopulta ollut rentoutusharjoitusten määrä vaan tapa, jolla ajattelin synnytyksestä. Negatiivisessa synnytyskulttuurissamme tarinat pyörivät kivun, pelon ja vaaran ympärillä. Monikko-odottajana tämä korostuu entisestään, kun kaikkea tarkastellaan riskien kautta. Ei siis ihme, että synnytykseen lähdetään jo valmiiksi stressihormonit laukalla.

Aloin tietoisesti luoda myönteisempiä mielikuvia synnytyksestä. Katsoin positiivisia synnytysvideoita ja päivitin sisäisen synnytyssanakirjani lempeämmäksi (esimerkiksi kipu -> tuntemus). Kuuntelin iltaisin Maria Nordinin synnytysaffirmaatioita eli voimalauseita, ja nukahdin joka kerta kesken, mikä jo lienee merkki jonkinasteisesta rentoutumisesta.

Yksi parhaista päätöksistäni oli kutsua doula mukaan synnytykseen. Hän vahvisti uskoani siihen, että mielen avulla voi oikeasti tukea kehon omaa synnytystyötä. Opin myös, että keho pystyy parhaimmillaan vapauttamaan niin voimakkaita luonnollisia kipulääkkeitä, että ne vastaavat jopa morfiinia. Ehkä olinkin lähempänä metsäsynnytystä kuin olin kuvitellut.

Synnyttämään(kö)

Raskausviikolla 34+4 heräsin aiempaa voimakkaampiin (harjoitus)supistuksiin ja verenvuotoon. Noh, olin käynyt samasta syystä sairaalassa aiemminkin, mutta soitin Naistenklinikan päivystykseen ja valmistauduin näytille. Supistukset tulivat noin 10 minuutin välein eivätkä olleet kipeitä. Oletin kyseessä olevan nopea tarkistus, niinpä passitin puolisonkin töihin.

Ajaessani sairaalaan keskityin hengitykseen ja musiikkiin aina siihen asti, kunnes peruutin liikennevaloissa takanani olevan auton keulaan. Tilanne alkoi katastrofaalisesti kuskin raivotessa, mutta päättyi yllättävän ystävällisesti, kun hän huomasi vatsani ja kertoi olevan itsekin tuore vanhempi. Jatkoin matkaani nolostuneena sekä edelleen vakuuttuneena, ettei kyseessä ollut oikea synnytys, olihan vuotokin rauhoittunut.

Sairaalan tarkkailuhuoneessa supistuskäyrät piirtyivät jo parin minuutin välein, vieläkin kivuitta. Kätilöt tuntuivat olevan huolissaan äkkisynnytyksestä ja passittivat ruuhkasta huolimatta suoraan lääkärille. Tutkimuksessa kohdunkaulaa ei ollut enää jäljellä ja kohdunsuu oli auki kaksi senttimetriä, joten pääsin synnytyssaliin seurantaan. Makasin yksin salissa ilman varmuutta, oliko kyseessä synnytys vai kehon hassu pila. Kätilön mukaan normaaliraskaudessa minut olisi jo lähetetty maitojunalla takaisin kotiin.

Kahdelta iltapäivällä olin kolme senttiä auki. Tekstasin puolisolleni: ”Näyttää vähän siltä, että ehkä synnytyshommia.” Hän tilasi taksin sairaalaan.

Synnytyskuplassa

Paikalle saapui puolisoni ja pian perässä doula, joka levitti huoneeseen led-kynttilöitä (kohti sitä metsäsynnytystä tietenkin). Aloitin tens-laitteen sähköshokit, ja niistä olikin iloa pitkäksi aikaa.

Sitten oma aikakäsitykseni hämärtyy. Kätilöt vaihtuivat vuoroissa, muuten saimme olla pitkälti keskenämme. Kivunlievityksen keskiössä olivat hengitys, läsnäolo ja synnytyslaulu (paremminkin möreä hyminä). Kahden tukihenkilön samanaikainen hieronta oli luksusta ja vei pahimmat kipuhuiput. Lapsivesi meni yhdeksältä, mutta ei varsinaisesti nopeuttanut tapahtumia.

Jossain vaiheessa intensiteetti kasvoi ja muistan kysyneeni useammin kuin kerran, selviänkö. Juuri näissä hetkissä tukihenkilöiden kannattelu korostui, kun tuntemukset olivat voimakkaimmillaan ennen kuin kehon omat hormonit ehtivät jälleen tasapainottaa tilanteen.

Kerran kohdalleni sattui kätilö, joka ei ollut lukenut synnytystoivelistaani ja käytöksellään sivuutti toiveeni. Olen jälkikäteen ollut hurjan ylpeä siitä, että uskalsin pyytää toisen kätilön. Se osoittautui tärkeäksi päätökseksi, sillä sain h-hetkeen kätilön, joka osasi lukea tilannetta ja antoi minulle kaivattuja vapauksia.

En halunnut sisätutkimuksilla häiritä synnytyksen luonnollista etenemistä (tilannetta voisi verrata vaikkapa seksiin, jossa joku pamahtaa kesken aktin paikalle ja tunnelma lässähtää), mutta lopulta uteliaisuus voitti. Olin kahdeksan senttiä auki. Tieto harmitti, sillä olin kuvitellut olevani pidemmällä. Kello oli vähän yli viisi aamuyöllä ja yllätyksekseni ei mennyt enää montaa supistusta, kun aloin ponnistaa. A-vauvan ponnistusvaihe kesti vain kaksi minuuttia.

Toinen näytös

Tässä vaiheessa huoneeseen tupsahti runsas joukko lääkäreitä ja kätilöitä, kuten monikkosynnytyksessä kuuluukin. A-vauva vietiin hyvävointisena, mutta varhaisten viikkojen vuoksi suoraan teho-osastolle. Sitten odoteltiin.

Moni tuttuni ihmettelee, ettei toinen kaksosista luiskahda ensimmäisen perässä ulos kuin itsestään. Todellisuudessa supistukset laantuivat lähes kokonaan, mutta pyrin silti pysymään synnytyskuplassani. Oli suorastaan maagista tuntea, miten koko huone hiljeni kanssani kuuntelemaan kaiuttimesta synnytysaffirmaatioita.

Kun lähes tuntiin mitään ei tapahtunut, alettiin puhua oksitosiinitipasta. Olin etukäteen toivonut välttäväni synteettistä oksitosiinia, sillä pelkäsin sen vaikuttavan omaan mielialaani synnytyksen jälkeen. Lääkäri onneksi päätti kokeilla vielä kalvojen puhkaisua ja se riitti.

Ponnistin B-vauvan kylkiasennossa ulos kolmessa minuutissa, 55 minuuttia A-vauvan jälkeen.

Molemmat syntyivät avotarjonnassa, mutta kaikki sujui hyvin. Sain toisen asteen repeämän ja menetin maitopurkillisen verta, monikkosynnyttäjäksi varsin maltillisesti.

Ja niin saapuivat maailmaan neiti A ja neiti B.            

Synnytys ei lopulta ollutkaan se pakollinen paha vaan tähänastisen elämäni voimaannuttavin kokemus. Se antoi minulle juuri sen määrän luottamusta ja uskoa itseeni, jota kahden keskosvauvan äitinä tarvitsin. Ja yllätti itsenikin.

Erika Pikkuhookana

Kirjoittaja (@erikapikkuhookana) on rohkeasti unelmiaan tavoitteleva äiti, jota ei pysäytä edes kolme alle kaksivuotiasta.