Yksinhuoltajan arkea osa 4/4: Treffailu yksinhuoltajaäitinä nykyisessä deittailumaailmassa

22.07.2026

…Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka…

Tavatessani vauhtimimmien isän toivoin, että tässä olisi loppuelämän prinssini. Ikävä kyllä tässä tarinassa ei onnellista loppua ollut ja ollaankin eletty tyttötriona nyt useampi vuosi.

Lasten isän kanssa riitainen ero tuli kaksosten ollessa vain kaksivuotiaita. Ero jätti jälkeensä haavat. Ero oli pettymys, ja luotto ihmisiin ja miehiin oli eron jälkeen vähissä.

Vaikka elämä rullaa yksinhuoltajana, olisi mukava jakaa arkea toisen aikuisen kanssa.

Kun päivät menevät lasten ehdoilla eikä tukiverkkoa juuri ole, niin uusien ihmisten tapaaminen ei ole itsestäänselvyys. Leikkikentillä, perhetapahtumissa tai ruokakaupoissa ei kovin suurella todennäköisyydellä kävele vastaan potentiaalisia sulhasehdokkaita.

Deittisovelluksiakin on tullut kokeiltua. Ja siellähän ehdokkaita riittää laidasta laitaan. Tarjolla on niin yhden illan kivaa tai pariskuntien hakuilmoituksia. Suurimmalla osalla tekstiä ei juuri ole tai kuvina on pelkkiä luontokuvia, niin yritä siinä sitten löytää se oikea!

Kahvitteluseuraa on kyllä löytynyt ja muutamia sammakoitakin on tullut pusuteltua, mutta huonolla menestyksellä! Onkohan syynä liian korkeat odotukset vai tarjonnan laatu, siitä en tiedä..

Vanhemmilla, joilla on vuoroviikko tai muu vastaava käytäntö, on helpompaa järjestää aikaa tapailuun. Itselläni kalenterissa ei juuri lapsivapaata ole muuten kuin vauhtimimmien ollessa tarhassa tai kerran kuussa tukiperheessä. Noihin väleihin on haastavaa mahduttaa mitään extempore-juttuja tai reissuja pidemmälle. Viesteillä ja puheluilla saa jonkinlaisen kuvan ihmisestä, mutta ennen kuin tapaat ihmisen kasvotusten, pystyt vasta sanomaan, sovitteko yhteen muutenkin kuin ”paperilla.”

Olin jo luovuttamassa, kun muutama kuukausi sitten tyttöjen ollessa tukiperheessä lähdettiin ystävän kanssa viettämään tyttöjen iltaa. Mahtavan hauska ilta sai hienon päätöksen, kun tapasin herra X:n, jonka kanssa olemme nyt pikkuhiljaa tutustuneet ja viettäneet aikaa yhdessä… tulevaisuudestakin haaveillen.

Ja uskallan ehkä jopa sanoa, että se tulevaisuus näyttää aika kivalta.

Kiitos, kun sain raottaa elämääni monikkojen yksinhuoltajaäitinä. Elämä vauhdikkaiden 6-vuotiaiden kanssa ei aina naurata, mutta en vaihtaisi päivääkään…Minun pieni perhe!

Päivi ja vauhtimimmit

Kirjoittaja on yksinhuoltaja, joka elää arkeaan kahden 6-vuotiaan tytön kanssa. Tämä on neliosaisen blogisarjan viimeinen osa.

Blogin osan 3/4 voit lukea täältä.

Blogin osan 2/4 voit lukea täältä.

Blogin osan 1/4 osan voit lukea täältä.