Päiväkotitaipaleen alkumetrit

13.02.2025

Meidän kotona asuu kaksi taaperoa. Taaperot olivat 1,5 v, kun he elokuussa aloittivat varhaiskasvatuksen, koska äidin piti siinä kohtaa oman järkensä säilyttämiseksi päästä takaisin töihin, varhaiskasvatukseen. Olin lähes koko kahdeksankuisen raskausajan kotona sairaslomalla, joten katkoa töissä käymisestä oli jo aika paljon ja aivot huusi jotain muuta tekemistä.

Tytöistä näin myös, että nyt alkaa olla se aika, kun en edes alan ammattilaisena pysty ja jaksa heitä kotona virikkeellistää niin paljoa kuin tarve olisi. Esikoisen yöunet paranivat aikoinaan heti, kun hän sai itsensä tarhassa myös henkisesti ja sosiaalisesti väsyksiin. Fyysisellä väsymyksellä kun mielestäni pääsee vaan tietyn matkaa eteenpäin hyvien yöunien etsimisessä.

Tytöt pääsivät meidän lähipäiväkotiin ja ovat samassa ryhmässä. Näin alkuun se ehkä on parempi niin. Tästä aiheesta ollaan niin montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä, että meidän naiset leikkii ja touhuaa tosi hienosti keskenään, mutta myös muiden lasten kanssa. Se onko sisko siinä vieressä tai näköetäisyydellä ei tunnu olevan mikään maailmanluokan propleema. Näin ollen, en myöskään harmistu, jos jossain vaiheessa joutuvat eri ryhmiin.

Soittelin tarhaan etukäteen ja ilmoitin, että tehdään tämä homma vähän eri tavalla kuin mitä useimmat tekevät. Käydään näyttämässä naamojamme edellisellä viikolla, mutta ensimmäisenä hoitopäivänä nakkaan lapset syvään päähän ja toivotan kaikille onnea ja menestystä. Minun kokemukseni mukaan se vanhemman pitkään mukana roikkuminen, ei juurikaan auta ketään. Huuto tulee kuitenkin. Aina tulee.

Ensimmäisenä päivänä sain viestin tarhalta alle viiden minuutin kuluttua siitä, kun lähdin: täällä loppui huuto ja tytöt tutkii mitä kotileikistä löytyy. Näin arvelinkin. Itselläni oli vahvasti voittajaolo, miesihminen nieleskeli tovin ennen autoon nousua.

Sama toistui joka päivä. Huuto alkoi monesti jo autossa, kun käännyttiin parkkikselle. Välillä toinen tyypeistä marssi omin jaloin pihan poikki ja sisälle asti, niin kuin olisi kotiinsa tullut ja rupesi kiljumaan vasta eteisessä. Välillä ei. Useimmiten se käytäville raikuva kaksiääninen huuto kuitenkin loppui ennenkuin sain eteisessä kengät jalkaan.

Mutta sitten. Räkäsesonki. Ja meillehän sitä puskee joka tuutista, kun minä kannan sitä töistä, esikoinen koulusta ja pienimmät päiväkodista. Oltiin siis vajaa viikko hoidossa, viikko kipeinä. Oma kynnykseni pitää lapset kotona ja sairastaa kunnolla loppuun asti on matala, joten ennen marraskuuta en juurikaan ehtinyt töissä käymään kuin päivän sieltä ja toisen täältä.

Hoitoon mentäessä, aina sen saikkujakson jälkeen, huutohommat alkoi alusta. Kunnes marraskuussa alkoi vissiin olla jonkinlaista vastustuskykyä, koska sitten se loppui kuin seinään ja ehdittiin vielä ennen joulua saada pidempi jakso ihan tervettä arkea. Tyypit marssivat jälleen pihan poikki sisälle, riisuivat itse ulkokamat ja suuntasivat vessaan käsipesulle. Niin kauan kuin ryhmätilassa oli vastassa oma aikuinen, nämä marssivat sisälle touhuamaan ja äiti huuteli heipat kuuroille korville. Joku tarhakaveri saattoi joskus huikata heipat takaisin.

Ne unet ei kyllä tarhan myötä parantuneet. Ei ne onneksi enää huonommaksikaan menneet. Äiti kävi välillä töissä semmoisilla parin tunnin repaleisilla yöunilla. Siirryttiin yksiin uniin. Ekaa kertaa elämässään nukkuvat nyt 2,5 tunnin päiväunia. Puskivat sen saikkukierteen kanssa samaan rytäkkään kaikki loput hampaat suuhun. Kymmenkunta hammasta per lapsi kahteen ja puoleen kuukauteen. Luonnollisestikin vaikutti vähäsen uniin. Nyt se homma on ainakin hoidettu.

Joululoma onneksi korjasi unen puutetta, kun kaikki oli terveitä eikä uusia hampaita puskenut enää suuhun. Tammikuu toi mukanaan uutta kivaa, puhetta. Oikeaa ymmärrettävää puhetta! Valtavasti sitä.  Ihan tulvana. Meillä luetellaan tarhan aikuisia, tarhakavereita, leluja, lauluja ja leikkejä aamulla viideltä, illalla viimeisenä ja yöllä kesken unien.

Tammikuu toi mukanaan myös enteron. Muistan esikoisen päiväkotitaipaleen ensihetkien olleen kutakuinkin samanlaista saikkukierrettä. Se helpotti eskariin mennessä. Sitä siis odotellaan!

Tiina Kinnunen

Kirjoittaja on varhaiskasvatuksen opettaja, jonka perheessä on miehen lisäksi koululainen, koiravanhus sekä kaksi tahtotaaperoa.

Oppaita ja tietoa monikkosisaruksista varhaiskasvatuksessa löydät verkkosivujemme ”Varhaiskasvatus” -osiosta.

Kannen kuva: BBC Creative / Unsplash