Riemunkirjavaa arkea

22.02.2024

Arjesta on hankala kirjoittaa. Arki kun on tyypillisesti sitä muodotonta harmaata massaa, jota on kaikkien ei-arkisten juttujen välissä. On hankala saada kiinni siitä, mikä on tavallista ja arkista, koska se on niin tavallista ja arkista. Eihän siinä ole mitään kerrottavaa!

No, tämän monikkoperheen arki on välillä harmaata, välillä kaoottista ja välillä sellaista hurlumheitä, jota jälkikäteen miettiessä ei voi muuta kuin nauraa.

Perheessämme on kolme lasta. Kaksosemme täyttävät helmikuussa kolme ja esikoinen keväällä kuusi. Vanhemmat käyvät töissä Tampereella, mutta asumme naapurikunnassa, josta on hyvät julkiset kulkuyhteydet kaupunkiin. Lähtökohtaisesti yksi vie lapset hoitoon ja toinen sitten hakee. Sukulaiset asuvat parin tunnin ajomatkan päässä Satakunnassa, joten arki menee omin voimin ilman sen kummempia apukäsiä.

Päiväkodissa menee mukavasti. Kaikki lapset ovat nykyään samassa hoitopaikassa, johon on aikuiselta reilu kymmenen minuutin reipas kävelymatka. Jos esikoinenkin kävelee, aikaa menee tuplat. Jos kaikki kävelee, matka kestää helposti 45 minuuttia ja sisältää yleensä monta löydettyä aarretta, kymmeniä aikuisen huomautuksia matkan etenemissuunnasta ja vaihtelevan määrän tiukkasanaisia muistutuksia siitä, missä reunassa pitikään tällä kertaa kulkea. Haasteita aiheuttaa myös se, että kaksosemme harvoin etenevät samaan tahtiin. Parasta matkassa on päiväkodin suuntaan oleva alamäki ja se, että matkan varrella näkyy usein traktoreita ja lehmiä.

Viime syksyssä oli hienoa, että pyöräilykelit vaihtuivat melko sujuvasti pulkkailukeleiksi. Eräs naapuri kerran päivitteli minulle kun vedin ylämäkeen kahta pulkkaa ja kolmea lasta. Oma pääni kestää kuitenkin paremmin fyysistä rasitusta kuin kohmeisella autolla ajamista ja sitä iänikuista tuulilasin skrapausta. Siinä ajassa kun saisin auton ajokuntoon olen jo puolivälissä matkalla päiväkotiin. Ulkoilu on minulle henkireikä, muksujen kanssa ja ilman.

Lasten kasvaessa ruoka-ajat ovat muuttuneet joustavammiksi, mikä on mahtavaa. Enää ei tarvitse olla ruoka pöydässä sillä sekunnilla, kun saadaan ulkovaatteet pois päältä. Iän myötä on kyllä opittu ottamaan mallia isoveljestä monessakin asiassa. Jos isoveli on sitä mieltä, että ruoka on pahaa, samaa mieltä on ensin vanhempi kaksosistamme ja sen jälkeen myös se nuorempi. Tällä lausunnolla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä ruoan menekin kanssa. Lisäksi kaksosemme pääsääntöisesti syövät keskenään eri tavalla: toiselle maistuu hiilarit ja toinen popsii proteiinit. Jos vanhemmat eivät ole tarkkana, epämieluista ruokaa siirretään veljen lautaselle, tarvittaessa ihan suuhun asti. Ja jos yhdelle ei maistukaan, niin toinen saattaa kompensoida tilannetta ja istua pöydässä tunnin pyytäen aina vain lisää. Juu, meidän kaksosissa identtistä ei ole ulkonäkö eikä varsinkaan käyttäytyminen.

Olemme aina pukeneet kaksosemme eri tavalla. Molemmat ovat poikia joten vaatteet ovat olleet yhteiset, mutta paidat jaoimme pitkään värien perusteella. Ajattelimme sen helpottavan päiväkodissakin, mutta siellä ei oltukaan niin tarkkoina asian kanssa: kotiin pojat saattoivat tulla ristikkäin puetuissa vaatteissa. Jossain vaiheessa sitten kuultiin, että lapset päiväunien jälkeen valitsivat vaatteitaan itse ja häkellyttävän usein päätyivät veljellä olleisiin vaatteisiin.

Jossain vaiheessa pojat huomasivat, että jokaisessa vaatteessa oli nimitarra, ja äkkiä sitten opittiin katsomaan, ”kenen” vaatetta laitettiin kulloinkin päälle. Nykyään he sitten jo omivatkin vaatteita itselleen. Eräänä aamuna saimme todistaa maailmanluokan kriisiä, kun annoimme juuri ne nuorimmaisen lempparihousut toiselle. Huutohan siitä seurasi, ja aika kauan kesti, ennen kuin huudon seasta ymmärsimme sanat ”ei saa lainata”. Myöhäistähän se sitten jo siinä vaiheessa oli, mutta jotenkin siitä päästiin kuitenkin yli. Ajoittain ”lainauskieltoa” yritetään toki soveltaa myös veljen vaatteisiin, joita itse haluttaisiin käyttää ja joiden omistajuus muistetaan väärin. Tarkkoja saatetaan olla myös siitä, mikä paita kuuluu minkäkin housujen kanssa. Näissä tilanteissa sitten neuvotellaan vallitsevan sääolosuhteen, vanhempien jaksamisen ja päällä olevan aikataulun asettamissa raameissa.

Illat sujuvat leikkien ja kotiaskareiden parissa. Ajoittain pienemmät häiritsevät isoveljen leikkejä, mutta varsinkin iltavillin aikaan yhteinen tekemisen meininki kyllä löytyy. Silloin kaikki saattavat ottaa saman torkkupeiton eri kulmista kiinni ja lähteä juoksemaan ympäri keittiöstä olohuoneeseen ja takaisin nauraen ja huutaen milloin mitäkin iskulausetta. Myös ruoan kotiinkuljetuksessa käytettävät pahvilaatikot ovat oivia iltavillin välikappaleita, ne kun voivat olla hattu, tunneli tai kilpikonnan kilpi. Kun lapset törmäilevät toisiinsa villisti nauraen pahvilaatikot päässä ei aikuinen oikein voi muuta kuin katsella menoa sivusta ja miettiä, olisiko fiksumpaa puuttua tilanteeseen vai olla kokonaan puuttumatta.

Niin, kuinka ”harmaata” se arki teidän monikkoperheessä on?

Jaana

Kirjoittaja on kolmen lapsen työssäkäyvä äiti, joka haaveilee Hermione Grangerin ajankääntäjästä ja 1000 palan palapelin kokoamisesta yhdessä lasten kanssa.

Sivun yläosan aloituskuva: Pixabay/SP3CialStock