Vuoteni murmelina

14.11.2024

Heipsan! Olen Roosa, pian 6-vuotiaiden identtisten kaksostyttöjen äiti. Sain kunnian kirjoittaa keskostenpäivän omia ajatuksiani teille luettavaksi keskosuudesta. Perheeseeni kuuluvat minä, mieheni, tyttöni sekä mieheni alakouluikäiset pojat. Elämme uusperheenä pian jo neljättä vuotta.

Sanonta: ” En muuttaisi hetkeäkään” ei päde kohdallani, mutta ilman kaikkea tapahtunutta en olisi löytänyt nykyhetkeen, jota en mistään hinnasta vaihtaisi. Tarinani alku ei ole se kaunein ja hehkein, mutta toivon tämän toimivan voimavarana heille, jotka kohtaavat matkallaan tunteita, joita eivät osanneet odottaa.

Odotusaika

Reilu kuusi vuotta sitten muistan nukahtaneeni kesken elokuvan ja olon olleen kuin 40 asteen kuumeessa. Tajusin tehdä raskaustestin. Vaikka raskauden mahdollisuudesta oli vasta muutamia päiviä, olivat tikun viivat kirkkaan punaiset.

Tämän jälkeen muistoni hämärtyvät, sillä jyskyttävä väsymys vaihtui nopeasti ympärivuorokautiseen pahoinvointiin. Kirjoitin raskauspäiväkirjaa ensimmäiset viikot ja viimeisessä sivussa, viikolla 6 lukee ”en pysty enää kirjoittamaan”. Neuvolassa vain todettiin, että pahoinvointi on ihan normaalia näillä viikoilla. Laihduin hurjaa vauhtia, vaikka olin jo pienikokoinen muutoinkin. Paino oli pitkään alipainon puolella.

Varhaisultran muistan hämärästi sumun keskeltä. Lääkärin ilme vakavoitui kesken kaiken: ”Täällä on kaksi vauvaa”.

Ajoimme kotiin paniikinsekaisin tuntein. Minä olin aina ollut varma, että haluan vain yhden lapsen. Maailma päätti toisin ja minusta tulisi kertaheitolla kahden lapsen äiti. Pelon tunteet kuitenkin hälvenivät ja totuin ajatukseen.

Kävin tiputuksessa viikoittain, sillä edes nesteet eivät pysyneet enää sisällä. Yritin etsiä apua pahoinvointiin, kunnes jostain tupsahti eteen sana hypermeesi. Lääkkeet saatuani paha olo oli läsnä edelleen aamusta iltaan ja oksennusrefleksi laukesi useita kertoja päivässä, mutta mitään ei tullut ylös. Ruokahalu oli kuitenkin tiessään ja yhden rypäleenkin syöminen pyöräytti sisuskalut ympäri. Mietin useita kertoja raskauden keskeyttämistä lattialla ja tiputuksessa maatessani.

Viikot vierivät ja tyttöjä seurattiin viikoittain naistenklinikalla. Lääkäri tutki tuttuun tapaan mahaa, mutta huolestunut ilme kasvoilla. Hän totesi tutkimuksen lopuksi, että joudun siirtymään sikiölääketieteeseen erikoistuneen lääkärin tutkimukseen. Sikiölääketieteen lääkäri ohjeisti meidät pöydän ääreen ja pyysi istuutumaan. Hän kertoi, että toinen tytöistä on rutikuivassa pussissa ilman lapsivettä. Tämä johtui TTTS-oireyhtymästä, johon ainut hoitokeino olisi leikkaus. Selviytymismahdollisuudet olivat 50/50 toiselle kaksosista. Molemmat neidit kuitenkin selvisivät. Pian todettiin, että leikkaus tarvittaisiin toistaa. Selviytymismahdollisuuksista ei lääkäri tässä kohtaa enää osannut sanoa. Myös toisesta leikkauksesta selvittiin ilman ongelmia.

Sairaala oli toinen kotini pitkään, sillä olin vuoroin vuodelevossa niin sairaalassa kuin kotona. Viikolla 33 todettiin, että tyttöjen olisi turvallisempaa kasvaa kohdun ulkopuolella. Joku muu olisi ollut huolissaan keskosuudesta ja teho-osasto jaksosta, mutta itse kykenin vaan miettimään, että tämä olisi vihdoin pian ohi.

Sektio ja tehohetket

Huoneessa oli varmasti yli kahdenkymmenen sekalaisen terveydenhuollon ammattilaisen joukko. Tytöt nostettiin mahasta ja vietiin suoraan teholle. Ainut mitä pystyin ajatella, oli että tunsin nälkää ensimmäistä kertaa kuukausiin! Vaadin luvan lähteä kahvilaan, vaikka en vielä kunnolla edes tuntenut jalkojani.

Ensiajatus keskola-ajasta tuntui lohduttavalta, että apunani ovat hoitajat, eikä vauva-arjesta tarvinnut selvitä yksin. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä vaipat, siteet ja muut anturien paikat putsattiin ja vaihdettiin kellontarkasti, rintaruokintaa harjoiteltiin taukoamatta ja pidin tyttöjä kenguruhoidossa kaikkina muina hetkinä, joka oli lääkäreiden mukaan elintärkeää.

Lääkärit toivat minulle heti, jos jonkinmoisia rintapumppuja. Olo oli epäonnistunut, kroppa ei jaksanut toimia odotetusti. Muistan kuulleeni, että on normaalia, että kuten ei maidontuotantokaan ei myöskään äidinvaisto käynnisty keskosuuden takia useinkaan heti. Tajusin tässä kohden, etten koko raskausaikana ollut odottanut äitiyttä laisinkaan, odotin vain pahoinvoinnin loppuvan. Olin koko ajan ajatellut, että se kuuluisa äidinvaisto heräisi lasten syntymään – näin ei kuitenkaan käynyt, se vei lopulta yli vuoden.

Kummaltakin neidiltä oli imurefleksit kadoksissa ja niitä tuli jatkuvasti harjoitella. Harjoittelu oli raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta keskola-arki toi varmuutta omaan tekemiseen.

Alusta asti teholle joutuminen ja keskola-arki eivät saaneet minua panikoimaan, enkä muista kertaakaan olleeni tytöistä huolestunut. Sitä en tiedä oliko kyse siitä, että en jaksanut enää huolehtia vai olimmeko kokeneet jo niin paljon, etten enää uskonut mitään pahaa tapahtuvan. Näin jälkikäteen kadun eniten sitä, etten itse ottanut keskusteluapua vastaan, sillä siitä olisi varmasti ollut valtavaa apua oman palautumisprosessin käynnistymiseen. 

Siirryimme teholta keskolaan avokaappeihin. Rutiinit jatkuivat ja minulle kerrottiin, että tyttöjen saavuttaessa 2 kiloa koittaisi kotiinlähtö. Kotona arki oli pumppaamisen, nukkumisen ja vaipanvaihdon tehdaslinjaa, mutta päätin selviytyä. Järki alkoi palata pala palalta ja keräsin voimiani.

Vauhtia, rakkautta ja erityisyyttä

Ensimmäisen vuoden jälkeen huomasin alkavani tuntea rakkauden tunteita ja ilon hetkiä arjessa tyttöjen kanssa. Keskosuus alkoi olla enää hämärä muisto arjessamme ja vuoden iässä saavutimme ikätasoisen kehityksen ja seuranta klinikalla loppui.

Keskola-aikana eräs hoitaja totesi, että hän on aivan varma, ettei elämästäni tule tylsää, sillä vahvempia neitejä saa etsiä. Hän oli oikeassa. Koska vauhtia on riittänyt, on alle kuudessa vuodessa onnistuttu mm. saamaan toisen asteen palovammat, yksi murtunut käsi, lukuisia kaatumisia, vessapaperia pitkin taloa ja ruokaa jopa katossa asti, mutta kaikki nämä ovat nyt asioita, joita pystyy jo ajattelemaan hymyssä suin. Jo sairaalassa varoteltiin neuropsykiatrisista haasteista, jotka keskoslapsille ovat tyypillisiä ja niiden oireita osasinkin odotella.

Pian 6-vuotta täyttäville on saatu ADHD-diagnoosit. Erityislapsen vanhempana oleminen on oma raskas polkunsa, mutta olen oppinut jo aika hyväksi tässä! Vaikeina hetkinä pyrin muistuttamaan itseäni oman äitini sanoin: ”Riittää, että pidät heidät hengissä.” Tämän lauseen tarkoitus oli auttaa vaikeiden hetkien keskellä muistamaan, ettei minun tarvitse olla supersankari, vaan hyvin yksinkertainen ohje riittää ja halu antaa parhaansa lapsen puolesta.

Kaiken jälkeen voin vihdoin sanoa olevani onnellinen siitä, että saan olla juuri tässä ja nyt yhdessä ihanan ja rakkaan suuren perheeni kanssa!

Vinkkinä keskosten vanhemmille – Pidä itsestäsi huolta, sillä vain siten pystyt pitämään huolta pienestä sinusta!

Roosa

Maailmanlaajuista keskoslasten päivää vietetään vuosittain 17. marraskuuta.
Päivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, että maailmassa jopa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena. Lisätietoa keskoslasten päivästä voit lukea Keskosperheiden yhdistyksen sivuilta.