Yksilöllisyyden tukeminen

10.06.2025

32 vuotta olen niputtanut lapseni yhteen sanaan – pojat. Olen mietiskellyt viime aikoina sitä, osaanko yksilöidä heitä tarpeeksi. Meidän kolmen yhteinen WhatsApp-ryhmäkin on nimetty sanalla pojat. Onko loppujen lopuksi iso merkitys yksilön kannalta, miten heidät nimetään?

Onko eri-ikäisten lasten perheessä tarpeeksi yksilöllisyyttä?

Vanhemmat tai huoltajat niputtavat lapsilleen puhuessa hyvin herkästi kaikki yhteen, vaikkapa sanoihin lapset, tytöt tai pojat. Voihan eri-ikäiset lapsetkin kokea olevansa niputettuja, eivätkä he tule mielestään yksilöinä silloin tarpeeksi esiin. Onko sillä merkitystä, ovatko niputetut eri-ikäisiä, vai samanikäisiä? Minulla on sisko, joka on alle kaksi vuotta minua vanhempi. Muistan, että meitä on aina kutsuttu sanalla tytöt, enkä ole kokenut siinä koskaan mitään väärää. Olen silloinkin ollut oma itseni omalla nimelläni, nimesivät muut meidät miten tahansa. Enemmän minua haittasi, kun yläkoulussa minut tunnettiin siskoni pikkusiskona, olisin niin kovasti halunnut olla tunnettu omana itsenäni niiden komeiden lukiolaispoikien silmissä. Pukeuduimme siskoni kanssa pieninä samanlaisiin vaatteisiin omasta tahdostamme, nukuimme vierekkäin samassa sängyssä – silti olimme ja olemme omia yksilöitä.

Poikieni yksilöllisyys muiden silmissä

Alakoulun kahden ensimmäisen vuoden aikana opettaja ei erottanut poikia toisistaan. Heidän todistuksensa ja sanalliset arvioinnit olivat aina identtiset keskenään. Kysyin opettajalta, miten kyseinen asia on mahdollista, koska he kuitenkin ovat kaksi ihan eri ihmistä. Opettaja hieman pakoili vastausta ja lopulta kertoi, ettei hän oikeasti erota poikia toisistaan. Myöhemmillä vuosiluokilla erottaminen on ilmeisesti toisten opettajien toimesta ollut helpompaa, kun eri numeroita todistuksiin kuitenkin ilmestyi. Samat vahvuusalueet ja kiinnostuksen kohteet pojilla on aina ollut. Matematiikka, englanti, fysiikka ja kemia ovat olleet oppiaineina helppoja. He osaavat piirtää hyvin ja molemmilla on ollut kiinnostus arkeologiaan. Musiikin harrastaminen tuli myöhemmin kuvioon, josta muodostui kummallekin sitten myös ammatti.

Muusikon opintojen aika Konservatoriossa oli mielenkiintoista seurata. Satuin olemaan opettajien viereisessä pöydässä näyttökonsertin aikaan ja kuulin heidän keskustelunsa poikien toisistaan erottamisesta. Konservatorion tiimipäällikkö kertoi, miten hän Teams-haastattelussa ei tiennyt vaihtuiko nuori välillä, vai jutteliko hänen kanssaan koko ajan sama henkilö. Ääni, ulkonäkö ja tapa puhua oli ja on ulkopuolisen silmin niin samanlainen. Opettajat miettivät pöydässä keskustellen, että heidät erottaa lähinnä pelkästään soitinlaukun perusteella. Toisella instrumenttina basso- ja toisella sähkökitara. Ongelmaksi muodostui keskustelun perusteella välillä kuitenkin se, etteivät he muistaneet nimiä kumpi kuului kummalle. Instrumenttiopettajat ajan saatossa oppivat oppilaansa tuntemaan ja pystyivät heidän osaamisensa arvioimaan.

Iäkäs äitini, poikien mummo, ei ole ehkä koskaan poikia erottanut toisistaan. Minun siskoni on erottanut heidät aina ja on ihmeissään, miten joku toinen ei. Puolisoni, joka ei ole poikien biologinen isä, erottaa pojat jo nykyisin, mutta aiemmin se oli selkeästi haastavaa. Hän on alusta pitäen osannut tunnistaa pojissa yksilöllisiä eroja, hankaluuden on tuottanut, ettei osaa nimetä kumpi on kumpi. Äitinä olen joskus heidät sotkenut ja puhuttanut väärällä nimellä, mutta silloin en ole nähnyt lapsen kasvoja selkeästi. Palaute nimen sekaannuksesta on tullut välittömästi ja suoraan.

Kuinka tukea lasten yksilöllisyyttä?

Minua on matkan varrella neuvottu, ettei saisi pukea lapsia samanlaisiin vaatteisiin tai antaa heidän leikkiä samoja leikkejä. Neuvojien mukaan pojat olisi tullut laittaa eri ryhmiin päiväkotiin tai eri luokille kouluun. Harrastukset olisi pitänyt osata valita erilaiset niin, että pojat olisivat olleet niissä eri aikoihin. Olisiko tämä tukenut heidän yksilöllisyyttään, vaikka he ovat aina kaivanneet toistaan ollessaan erossa? Olen tukenut poikien ajatuksia harrastuksista tai elämän muista valinnoista heidän omien toiveidensa mukaisesti. Olen halunnut olla kannustava, en haluamaani suuntaan ohjaava. Olen kertonut ja kerron edelleen oman mielipiteeni asioihin, mutta odotan heidän tekevän omat päätöksensä. Omille mielipiteilleni tahdon tuoda esille myös perustelut. Tämä on toiminut tähän saakka ja uskon sen toimivan tästä eteenpäinkin. Samalla tavalla tukisin lasteni yksilöllisyyttä, vaikka he olisivat eri-ikäisiä.

Kannustan tukemaan monikkolasten yksilöllisyyttä niin paljon kuin vaan sitä voi tukea. Ihan samalla tavalla, kuin tukeminen kohdistuisi yksikkölapsiin. Näen kyllä monikkolapsen tukemisessa pienoisen eron silloin, kun kiintymys toiseen on samaa luokkaa kuin omilla pojillani. Mikäli sisaruussuhde ei ole niin kiinteä, en näe yksilöllisyyden tukemisessa mitään eroa monikoiden tai yksikkölasten välillä. Koen, että yksilöllisyys on kuitenkin olemassa meissä jokaisessa ilman, että sitä erityisesti korostetaan tai lähdetään väkisin rakentamaan. Ollaan siis ylpeitä yksilöitä ihan jokainen.

Rakkaudella äiti

Kansikuva: Goir / Getty Images / Canva

Monikkolasten yksilöllisyyden tukemisesta voit lukea lisää nettisivujemme Lasten kehitys -osiossa.