Yksinhuoltajan arkea osa 2/ 4: ”Leikki on lapsen työtä”

18.03.2026

Näin äitini on sanonut niin kauan kuin muistan. Kun kaksosten päiväkotiin meno alkoi lähestyä, oli minulle tärkeää, että he menevät paikkaan, johon menevät mielellään leikkien kautta oppimaan uutta ja ovat siellä turvallisten aikuisten ympäröimänä, jotka ymmärtävät lapsia ja heidän tarpeitaan. 

Halusin pitää tytöt kotona kanssani niin pitkään kuin mahdollista. He aloittivat tarhan vasta täyttäessään kolme vuotta. Halusin tytöt kuitenkin päiväkotiin, jotta eivät jäisi paitsi varhaiskasvatuksesta ja oppisivat mm. sosiaalisia taitoja, joita en kotona pystyisi heille tarjoamaan ammattilaisten tavoin.

Aloitin prosessin ottamalla yhteyttä alueellani oleviin yksityisiin ja kunnallisiin päiväkoteihin. Useimmista paikoista sain positiivisen vastaanoton ja käytiin kaksosten kanssa myös tutustumiskäynnillä muutamissa paikoissa.

Vain yhdestä päiväkodista sain negatiivisen vastaanoton ja ihmetyksen siihen, että halusin mahdollisuuden  tulla juttelemaan työntekijöiden kanssa, vaikka vain pihalle, lasten ulkoillessa ja leikkiessä muiden kanssa. Olin ulkomailla lastenhoitajana ollessani tottunut tällaiseen tutustumiskäytäntöön, kun lapsi on aloittamassa päiväkotia tai koulua.

Tyttöjen päiväkoti löytyi lopulta kodinomaisesta vanhasta puutalosta,  johon astuessa tuli heti tervetullut olo. Saimme lämpimän vastaanoton ja neidit juoksivat leikkimään kuin olisivat kotiin tulleet.

Äidille päiväkodin aloitus oli ehkä kovempi paikka kuin neideille. Muutamat aamut itkettiin viennin yhteydessä ja äiti usein vielä kävellessä kotiinkin, mutta turhaan olin ollut meidän uudesta arjestamme huolissaan.

Elämäntilanteemme oli kuitenkin siinä vaiheessa vielä sekaisin, kun ero lasten isästä oli tuoreena muistissa ja käynnissä oli huoltajuustaistelu käräjillä. Se vaikutti tietysti arkeeni ja sitä kautta tyttöihinkin. Ja olihan eron myötä samassa sekasorrossa isä ja hänen puoleinen suku kadonnut lasten elämästä.

Oli selvää alusta asti, että tytöt menevät päiväkodissa samaan ryhmään, jotta siskon turva olisi päivittäin lähellä. Onneksi heillä oli kuitenkin mahdollisuus olla omissa pienryhmissä, joissa he tekivät päivittäin omia aktiviteetteja ja saivat loistaa omana yksilönä ja rauhassa vahvistaa omia vahvuuksiaan. Tästä on tullut tärkeä osa päiväkotiarkea.

Olen kiitollinen, miten hyvin kommunikaatio on onnistunut tarhan aikuisten kanssa, ja he ovat alusta asti olleet ajan tasalla perheemme tilanteesta ja ovat tarjonneet tukea missä milloinkin on tarvittu! Päiväkodin ihana johtaja oli mm. hengessä mukana, kun taistelin huoltajuudesta ja hän muisti jopa pienellä voimapussukalla, kun odotettu päivä koitti ja sain yksinhuoltajuuden.

Viime vuonna päiväkoti joutui yllättäen muuttamaan uuteen osoitteeseen ja jouduin miettimään vaihtoehtoja, kun 10 minuutin päiväkotiin kävelymatka oli muuttumassa bussimatkan päähän. Autottomana tämä oli aika suuri muutos arkeen, mutta en ole katunut päätöstä, että tytöt jäivät samaan päiväkotiin. Matkoihin menee nyt tunnin verran aamuisin, että iltapäivisin. Päiväkotia on kuitenkaan enää puolitoista vuotta jäljellä ennen esikoulutaipaleen alkamista, niin ei tämä ole ollut kovin vaikea päätös pitää tytöt tuttujen aikuisten ja kavereiden kanssa. En halunnut myöskään riistää heiltä turvallista ympäristöä, jossa he vihdoin ovat myös uskaltaneet näyttää tunteitaan, eivätkä ole pelänneet itkeä ja kiukutella.

Nyt päiväkotiarkea on enää jäljellä muutamia kuukausia, ja pelon sekaisin tuntein odotan uutta arkea syksyllä, kun esikoulu kutsuu.

Olen ilmoittanut neidit kaksikieliseen esiopetukseen, jotta saisivat hyvän pohjan englannin kielen oppimiseen. Itse kun lähdin aikanaan maailmalle vitosen englannilla, niin olisi varmasti helpottanut valtavasti, jos olisin kieltä osannut jo valmiiksi. Joten tämä oli selvää minulle heti alusta alkaen, että tyttöjen kielten oppimista haluan turvata. Tytöt ovat myös kuulleet englantia vauvasta asti suomen kielen rinnalla, kun heidän kumminsakin asuu Lontoossa. Sinne haaveilenkin pääseväni käymään vauhtimimmien kanssa!

Tätä kirjoittaessani olemme sairastelleet yli kuukauden keuhkokuumetta ja influenssaa. Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitankin näistä lisää… mutta nyt unille, jotta ollaan valmiita taas uuteen viikkoon. Toivottavasti terveenä ja täynnä energiaa!

Keväisin terveisin,
Päivi ja vauhtimimmit

Kirjoittaja on yksinhuoltaja, joka elää arkeaan kahden 6-vuotiaan tytön kanssa. Tämä on neliosaisen blogisarjan toinen kirjoitus.
Blogin ensimmäisen osan voit lukea tästä.

Kuva: Perheen kotialbumi

Kansainvälistä yksinhuoltajien päivää vietetään 21.3.