Mie ja Sie – evakkoperheen esikoiset kulkeneet rinnakkain jo kahdeksan vuosikymmentä

31.07.2026

Yhteinen lapsuus Euran maalaismaisemissa ja elämän varrella koetut erikoisetkin sattumukset ovat pitäneet Liisa Salosen ja Katri Viitasen tiiviisti yhdessä läpi vuosikymmenten.

Hento parkaisu täytti Seinäjoen sairaalan synnytyssalin tammikuussa 1946, kun perheen odotettu esikoinen saapui maailmaan. Pian kuitenkin huomattiin, ettei äidin urakka ollut vielä ohi, sillä tulossa oli toinenkin vauva – kaksossisko.

Vain vartti myöhemmin kuultiin uusi parkaisu, kun kätilö ja synnytyslääkärinä toiminut Arvo Ylppö auttoivat yllätystulokkaan turvallisesti äitinsä syliin.

Vanhempiensa esikoisiksi syntyneet Liisa Salonen ja Katri Viitanen (os. Puputti) kertovat, että kaksosten syntyminen oli tuoreille vanhemmille yllätys, vaikka molempien suvuissa olikin taipumusta kaksosraskauksiin. 

– Isän sisko oli todennut, että eikö yksi olisi riittänyt. Sitten hänelle syntyi itselleenkin kaksoset vain puoli vuotta myöhemmin, Salonen kertoo.

Siskosten isä oli Karjalasta evakkomatkalle joutunut sotaveteraani, kun taas äiti palveli sodan aikana lottana. Toisensa he tapasivat sodan loputtua Syvärillä. Lopullinen sijoituspaikka löytyi lopulta Eurasta, Vaaniin Neittamolta, jonne rakennettiin perheen yhteinen koti. Neljä vuotta kaksosten syntymän jälkeen syntyi vielä pikkuveli ja 15 vuotta myöhemmin pikkusisko.

Työtä ja lapsuuden iloa

Mie ja Sie, kuten siskot leikkimielisesti toisiaan kutsuvat.

”Mie” eli Liisa Salonen on 15 minuuttia siskoaan Katri Viitasta vanhempi.

Muistot Euran maalaismaisemissa vietetystä lapsuudesta ovat lämpimiä. Arki oli yhteisöllistä, koti jaettiin useamman sukupolven kesken ja töitä tehtiin paljon.

– Kaikki piti rakentaa itse. Ensin talo, sitten navetta, sauna ja kaivo. Lisäksi piti viljellä maata ja lypsää lehmät. Kaikissa hommissa olimme mukana jo pienestä asti, paitsi rankametsällä, Salonen ja Viitanen kertovat.

Arki oli työntäyteistä, mutta aikaa jäi runsaasti myös harrastuksille. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet 4H-kerho, monet käsityö- ja leivontakurssit sekä kilpailut. Palkintojakin tuli, ja nyt niitä on muistona pitkä rivi. Keskenään siskot eivät kuitenkaan myönnä juuri kilpailleensa. 

– Välillä Katri voitti ja toisinaan taas minä. Kerran Katri voitti, kun laskin mäessä piikkilanka-aitaan, enkä päässyt irti, Salonen naurahtaa.

Sotien jälkeinen niukkuus ei muistoissa kuulu. Vaatteet tehtiin itse, eikä leluja juuri ollut, mutta ei ollut myöskään nälkä, eikä tavaroita tarvinnut jakaa toisen kanssa. Kaksosten erityistä suhdetta ei kuitenkaan osattu aina huomioida tai tukea.

– Koska Liisa oli vanhempi, hän sai kaiken aina ensin: sukset, siteet, monot. Minä sain sitten, kun rahaa taas oli. Se on jäänyt harmittamaan, Viitanen kertoo.

Salonen ja Viitanen kertovat, että kokemus on opettanut heitä kohtelemaan omia lapsiaan tasapuolisesti. Lapsia molemmille syntyikin useampia: Katrille kaksi poikaa ja Liisalle kolme tytärtä. Myös lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia on jo useita.

Paluu Räisälään

Yhteiskunnassa yleisesti vallinneet asenteet siirtolaisia kohtaan näkyivät välillä erityisesti isän puheissa ja saivat hänet kokemaan huonommuutta. Kotikylässä Eurassa Karjalasta tulleet siirtolaiset olivat kuitenkin enemmistönä. Karjalan murretta käytettiin yleisesti, eikä sitä yritetty kitkeä koulussakaan.

Katri Viitanen kertoo, että evakkojuuret ovat ennen kaikkea rikkaus. Matka isän kotipaikalle Räisälään koitti lopulta vuonna 1992. Vuodet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä, eikä matkalaisia ollut enää odottamassa kuin vanhan pihakoivun kanto ja muutama perustuskivi. Jotain erityisen arvokasta tarttui kuitenkin matkalta mukaan.

–  Sanoin, että nyt otetaan mukaan vähän hiekkaa, jolla isä siunataan sitten, kun sen aika on, Liisa Salonen kertoo.

Ja näin lopulta tehtiin. Kun aika viimein koitti, sai isä palan rakasta, kerran menettämäänsä kotiseutua mukaansa viimeiselle matkalleen.

Yhteinen matka kuvissa

Liisa Salonen on tallentanut kaksossiskon kanssa kuljettua matkaa kuvakirjoihin, joihin on ikuistettu hetkiä aina taaperovuosista näihin päiviin asti: samalla tavalla puetut pikkutytöt nukkeineen kotitalon rappusilla, ripille pääsy, häät ja lasten ristiäiset. Arkea ja juhlaa.

Vuonna 2015 toteutetussa kaksostutkimuksessa selvisi, että Viitanen ja Salonen ovat keskenään identtiset. Tämä ei kuitenkaan tullut lapsuudessa ja nuoruudessa täysin samannäköisille siskoille yllätyksenä. Samannäköisyys aiheutti välillä sekaannuksia ja hauskojakin tilanteita, kun esimerkiksi tuoreilla sulhasehdokkailla menivät tyttöystävät sekaisin.

– Mutta koulussa emme puijanneet koskaan, Salonen naurahtaa.

Salonen asteli vihille sulhasensa kanssa 19-vuotiaana, ja Viitanen vuotta myöhemmin, minkä jälkeen kaksosten tiet hiljalleen erkanivat. Salonen asettui perheineen lopulta Hattulaan ja Viitanen Kangasalle. Välimatkasta huolimatta yhteys säilyi vahvana, ja yhteisinä harrastuksina jo lapsuudesta asti ovat olleet erityisesti taide, käsityöt ja maalaus. Vuosien varrella he ovat järjestäneet useita taidenäyttelyitä sekä yhdessä että erikseen, ja harrastuksesta kasvoi lopulta myös ammatti, sillä molemmat ovat työskennelleet myös posliinimaalauksen opettajina.

Elämän erikoisia sattumuksia

80-vuotisjuhliaan siskot viettivät viime tammikuussa. Vuosiin on mahtunut luonnollisesti paljon ikimuistoisia tapahtumia, joista osaa on järjellä hankala selittää. Yksi niistä liittyy tavalliseen kauppareissuun.   

– Liisa soitti minulle ja kertoi käyneensä ostamassa Hämeenlinnasta uuden teräskattilan. Olin ollut itsekin samana päivänä samalla asialla, mutta Tampereella, Viitanen hämmästelee.

Kattiloista ei ollut puhuttu etukäteen, eikä kummallakaan ollut tietoa toisen aikeista, mutta jostain syystä molemmille oli tullut tarve lähteä kattilaostoksille juuri tuona päivänä.

Toinen tarina on vieläkin erikoisempi.

– Olin joulutervehdyksellä Eurassa, kun äitini tippui yöllä sängystään. Soitin seuraavana päivänä kuulumisia Katrille Kangasalle ja kerroin, että olin vienyt juuri äidille tekohampaat terveyskeskukseen, jonne tämä oli jäänyt. Katri alkoi nauraa ja kertoi, että myös hän oli vienyt edellisenä yönä sängystä tippuneelle ystävälleen tekohampaat terveyskeskukseen, Salonen kertaa.

– Samana iltapäivänä ja 130 kilometriä matkaa välissä. Kertaakaan ennen sitä tai sen jälkeen ei ole tarvinnut kuskata tekohampaita kenellekään, Viitanen naurahtaa. 

Oli kyse sitten sattumasta tai kaksosten erityisestä yhteydestä, rinnakkain on ollut hyvä kulkea. Mutta onko suhde muuttunut vuosien myötä?

– No sairauksista puhutaan enemmän, Viitanen heittää ja molemmat purskahtavat nauruun.

– Yhdellä on yhtä ja toisella on toista. Vuoron perään.

– Mutta aina on selvitty ja selvitään. Se on pääasia, Salonen toteaa.

Yhdessä ja toista tukien. Loppuun asti.

Teksti ja kuvat

Saana Koivisto

Kirjoittaja on artikkelityöryhmän jäsen