Monipodi Podcast, 3. jakso: Stereotypiat monikkovanhemman näkökulmasta

Iida: Tervetuloa kuuntelemaan Suomen Monikkoperheet ry:n Monipodia! Tässä podcast jaksossa käsittelemme kaikkea sitä, mikä värittää, määrittää, tukee ja välillä myös lannistaa monikkoperheitä. Monipodissa annamme äänen monikkoperheen vanhemmille, monikkosisaruksille sekä asiantuntijoille. Tämä podcast jakso on tehty yhteistyössä Metropolian ammattikorkeakoulun kanssa ja aiheena tänään on monikkolasten kohtaamat stereotypiat ja heidän oman identiteetin kehittyminen. Samasta aiheesta tulossa myös toinen jakso, jossa puhumassa on kaksonen. Tähän jaksoon olemme saaneet vieraaksemme keskustelemaan 13 vuotiaiden kaksoslasten äidin Anun. Kiitos Anu, että pääsit tulemaan.

Haastattelu alkaa.

Anu:
Kiitos. Kiva olla täällä.

Iida:
No mutta mitä sulle kuuluu?

Anu:
No kiitos ihan hyvää. Vauhtia riittää.

Iida:
Ihan alkuun, että voisitko esitellä itsesi ja ketä sun perheeseen kuuluu?

Anu:
Mä oon Anu Hallikainen ja mun perheeseen kuuluu puoliso lasteni isä Pete ja viisi lasta. Teemu 23, Tuomas 22, Eveliina 18 ja kaksoset Inka ja Ukko 13.

Iida:
Mitä sä reagoit, kun sä sait tietää että sä odotat kaksosia?

Anu:
Mä olin ehkä mä olin vähän hysteerinen. Tuota 3 lapsen jälkeen se ei välttämättä ole ehkä just se mitä niinku odottaa. Tai mä olin ensimmäisessä raskaudessa niitä kauheasti toivonut, niissä oli joku semmoinen mystiikka mikä kiehtoi. Mutta en kyllä sitten niinku toisessa raskaudessa, kolmannessa, saatika neljännessä sitä olisi ehkä enää omalle kohdalleni ajatellut. Mutta tuota tää on tää meidän elämänkatsomus tämmöinen höpsis, että näin kävi ja ans katsoa kuinka käy.

Iida:
Oliko sulla mitään stereotyyppisiä ennakkokäsityksiä siitä minkälaista monikkovanhemmaksi tuleminen olisi ja kauhisteliko tutut asiaa jo raskausaikana?

Anu:
No tuota sitten vanhemmuudesta ei, ei mulla siitä mitään semmoisia ennakkokäsityksiä ollut, mutta niistä kaksosista kyllä mä ajattelin, että ne on sellaisia kylki kyljessä nysvääviä, jotka eristäytyy muusta maailmasta ja puhuu omaa kieltään. Kauheasti jostain syystä silloin puhuttiin, että kaksosten kielellinen kehitys olisi jotenkin hitaampaa ja se oli sellainen juttu, että oi kauheata sit ne kehittää oman tämmöisen jonkun salaisen latinan mitä mä en ymmärrä. No näin ei käynyt, mutta tuota niin tututkaan ei sitä kauhistelleet koska ne oli varmaan kauhistellut jo toista ja kolmatta raskautta, oli kehitysvammainen lapsi, jonka jälkeen kaikki oli varmoja, että ei me nyt enempää lapsia ainakaan sitten saada/hankita, että sitten ne varmaan vaan niinku  kohotteli olkiaan, että aha, taas niitä tulee.

Iida:
Millaista tukea neuvolasta sä sitten sait ja vastasiko se odotuksia ja tai jos sä kaivannut jotain lisää?

Anu:
Siellä oli aika semmoinen, kevyt kevyt suhtautuminen kyllä. Että ne ehkä ajatteli, että kun niitä lapsia meillä jo oli, kokemusta oli karttunut ja sitten se lastenhoito onnistui ja sujui. Tiedätkö? Niin ja sitten kakoset oli täysiaikaisia terveitä. Niin tuota ja ehkä mäkin päsmäröin sitten siellä sillä tavalla, että he nyt kuvitteli, että se on jotenkin tosi helppoa ja ja semmoista niin sitten aina sanottiin, että no hei, teillähän menee kivasti ja kyllähän te pärjäätte ja no ettehän te varmaan niinku ja kaikkea.

Iida:
Aa, että ei tavallaan ehkä niinku sitten tarjottu sitä nyt kun oletettiin, että kyllä pärjää kun on jo.

Anu:
Niin sen taakse, että varmaan niitä resursseja meni niinku ihan siis ansaitusti muuallekin, mutta mutta, ehkä niitä olisi ollut hyvä tyrkyttää vähän aggressiivisemmin mulle. Että siinä vaiheessa sitten, kun oltiin muutama kuukausi valvottu ja itkuherkkyys alkoi olla aika kova. Ja, jotenkin se se alkoi kaatua niinku omaan mahdottomuuteensa, niin sitten sanottiin, että niin tuossa olisi tuommoinen joku uni ryhmä, että sinne voi sitten mennä.

Iida:
Noni

Anu:
Mennä ja mutta että se oli sitten oikeastaan siinä niin.

Iida:
Jotai kuitenkin olisi kaivannut semmoista.

Anu:
No olisi kaivannut joo ja sitten kun oli jotenkin siinä raskausaikana paljon puhuttu siitä, että monikkoperheille on tarjolla sitä tätä ja tuota ja sitten kun se niin kun oli vähän ehkä odottanut, että no oi nyt nyt. Nyt mulle tarjoillaan tarjottimella kaikenlaisia apuja ja sitten niitä ei tullut.

Iida:
Niin ja sitten on aika vaikea sitten etsiä myöskään. Tai sitten kun on just iso perhe ja on kaikkea muuta niin sitten ehkä olisi tarvinnut sitä, että joku olisi tullut ja sanonut, että tässä.

Anu:
Sanon joo just näin että ilmoittanut ilmoitus luontoisena asiana, että kotipalvelu tulee nyt tänne ja siivoaa teidän vessan. Ai että se ois ollut ihanaa.

Iida:
Se olisi.

Anu:
Joo mutta että kyllä siitä niinku ei hirveästi muistikuvia siitä pikkulapsiajasta ole eikä vauva-ajasta varsinkaan, että että riittämätöntä, semmoista toivotonta ja semmoista olotilaa aika paljon. On siitä ehkä enemmän. No voi, mutta onneksi on valokuvia.

Iida:
Noniin, niitä voi katsella

Iida:
Sitten mitä stereotypioita tai oletteko kohdanneet mitään stereotypioita? Sinä ja tota sun lapset. Joo joo.

Anu:
No juu, no ne on ne perinteiset, että onko noi identtiset kun on kyseessä tyttö ja poika. No tietysti tarvii siinäehkä vähän enemmän ajatella, että se on semmoinen, mikä varmaan lipsahtaa hirmu helposti, kun puhutaan kaksosista, mutta tyttö ja poika ei ole identtisiä. No ihan helmi on, että onko niillä sama isä.

Iida:
Aivan joo.

Anu:
No elämäni on varsin jännittävältä mutta heillä on sama isä. Tuota ja sitten toi koulu asia, että että hirveän monen mielestä tai siis se on jotenkin kiinnostavaa, että onko ne samalla luokalla ja kauheasti on mielipiteitä ihmisillä siitä, että onko tai pitäisikö niiden olla samalla luokalla.

Iida:
Niin mikä on vähän hassua, koska miten se vaikuttaa sitten mitenkään?

Anu:
Joo, ja sitten se on aikalailla niinku lapsi kohtaistakin, että joillekin kaksosille voi olla tosi hyvä, että he on samalla luokalla, toisille huono. Meillä oli hirveän helppoa, koska oli yksi aloittava luokka,

Iida:
Ei ollut valinnanvaraa.

Anu:
niin sinnehän ne sitten meni, solahti ja nyt yläasteelle kun he siirtyi niin sitten kysyttiin että ketä haluavat, että on samalla luokalla ja mä annoin heidän vastata erikseen kummankin ,kumpikin kyllä toivoo, että se oma sisarus olisi siellä samalla luokalla.

Iida:
Okei, oletteko te puhunut sitten tai oletko kysynyt heiltä, että oliko se ala-aste sitten huono asia, että he oli samalla luokalla vai olisiko ne sitten siinäkin toivonut, että olisi ollut eri luokalla?

Anu:
Ei me olla siitä puhuttu sillä tavalla, mutta kyllä mä oon niinku vaistonnut ja kokenut, että se ehkä oli vähän huono. Että toisella kaksosista on ADHD ja siinä on nyt sitten ollut kaikenlaista vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin toinen on sitten selkeästi ensin holhonnut tätä ja toisekseen ottanut sitten vähän syitä niskoilleen ja ja paikannut sitten yli kiltillä käytöksellä sitä toisen tolloilua siellä että.

Iida:
Vähän silleen ei nyt vastuussa, mutta silleen et yritti kuitenkin niinku on oma sisarus niin haluaa silleen kuitenkin hyvää.

Anu:
Joo no joo, ja sillon  pienempänähän se on niinku ehkä raadollista, että silloin ei tajua eikä tee sitä niinku tiedostaen, että nythän heille voisi sanoa, että hei, anna olla että omat on wilma merkintänsä tässä mut et se on 7-8 vuotiaalle niin se on ihan eri asia.

Iida:
No se on niin.

Anu:
Niin toivoisi sillä tavalla niinkun. Ehkä, että saisi kasvaa vapaana tuommoisesta taakasta.

Iida:
Oliko heillä sitten eri kaveriporukat, ei pyörinyt samoissa?

Anu:
Joo joo joo siis ei ei. Tytöt ja pojat ja joo ei, ei erittäin niinku stereotyyppiset sukupuoliroolit heillä.

Iida:
Niin aivan okei. Oletko huomannut, että lapsia olisi puhuteltu tai kohdeltu yhtenä varhaiskasvatus- tai koulumaailmassa? Tai oletko kuullut, että olisi kertonut sitten sulle mitään tämmöistä tai mimmosis tilanteissa?

Anu:
Onneksi ei ole kohdeltu yksikkönä. Se on ollut tosi kiva. vertailtu on kyllä, että että siitä jotenkin, kun sulla on kaksoset ja te olette sen ja sen lapsia ja semmoisia ja siitä samasta perheestä niin teidän kuuluu olla samanlaisia.

Iida:
Niin just varmaan tavallaan pikkusisko, isosisko tai pikkuvelje ja isoveli niin siinäkin on jo semmoista, että jos on samassa koulussa niin on se, että “sun isoveli on tai pikku iso sisko on tämmöinen niin miten sulla koulu menee täällä” niin kun on vielä samalla luokalla niin sitten voi olla.

Anu:On on. Kyllä siinä ei ole sitä ikäeroa mikä helposti niinku vähän pehmentää sitä vertailua. Niin tossa se on kyllä hurjaa ja just toi että kun siinä on se ADHD toisella niin on monesti miettinyt sitä, että jos heillä olisi se molemmilla niin se olisi paljon helpompaa. Ja varmaan paljon viihdyttävää.

Iida:
Niin. (naurua)

Anu:
Mutta siinä on jotenkin kaikki tämmöiset keskustelut ja muut ne on niin kun päiväkodissa ja koulussa mitä on ollut vanhempainvartteja ja vasu keskusteluja ja mitä näitä on, ne on otettu tosi yksilöinä. Kummallekin on aina otettu omat ajat ja ja ne on eriytettyjä. Syntymäpäivät on juhlittu erikseen.

Iida:
Oi ihana

Anu:
Mutta se, että sitten kun on tullut huonoja uutisia tavallaan sitten toisesta tai nyt on ollut vähän haastavaa tämä ja tuo. Niin sitten sitä toista on suitsutettu siitä kiltteydestä tuplasti. On ollut jotenkin kummallista, että, että anna sen nyt vaan olla kiltti niin. Että ei se ole super kiltti silti.

Iida:
Niinku niin.

Anu:
Ja sehän sitten tietysti turhauttaa ja lisää uhmaa ja kaikkea tämmöistä sitten sille toiselle jos se aina kuulee toista kehutaan kauheasti.

Iida:
Niin sitten että mikä mussa on sitten ja että hän yrittää kuitenkin, mutta niin.

Anu:
Niin eihän hänkään niinku tarkoituksella ole niinku tuhma, hän on voinut olla vähän vauhdikas niin. Tai oli, nyt kyllä tässä teini ikään..

Iida:
Onko rauha?

Anu:
Vähän jo on on on, kyllä se löytyy aamu-unisuus virkuimmastakin murrosiästä.

Iida:
Miten olette sitten pyrkinyt vahvistamaan niitä lapsien omia identiteettejä ja miten tärkeänä te pidätte yksilöllisyyden huomioimista ja näkyykö sen tukeminen jotenkin teidän arjessa?

Anu:
Sitä pidän ihan älyttömän tärkeänä, että loppupeleissä he on niinku kuitenkin yksilöitä, jotka elää yksin oman elämänsä. Ei he tule elämään niinku kaksosensa aikuisikään esimerkiksi. Kaikki mun mielestä ne on todella semmoisia spookyja ja karmivia ne tarinat, mitä kerrotaan semmoista yhtäaikaisista kaksos jutuista, kun mystisesti aina joku sairastuu ja kuolee ja häviää ja löytyy ja mitä kaikki. Mä en halua edes kuulla. Ne on kummallisia.

Iida:
Ja sitten kuitenkin pitää muistaa se, että vaikka on kaksonen niin ei se ole sama ihminen. Ei siinä ole 2 kloonia kuitenkaan, että heillä on omat niinku just.

Anu:
No ei ei. Niin omat intressit ja harrastukset ja urat ja perheet, parisuhteet, ystäväpiiri kaikki muut. Että kyllä meillä on muidenkin lasten kanssa, kuinka paljon nyt sitten pystyy suurperheessä viettämään aikaa eritetysti lasten kanssa, niin yritetty tehdä sellaisia niinku matkojakin jo. Että on vaan yksi lapsi mukana, niin ihan sama juttu kaksosten kanssa. Ihan tosi pienenä jo tehtiin semmoisia, että niinku vaan toinen pääsi ruokakauppaan mukaan ja ne oli tosi tärkeitä juttuja.

Iida:
Niin niin, että vaikka tavallaan on tärkeä ja se toinen. Mutta onhan se nyt kuitenkin tärkeätä myös, että otetaan niinku myös niinku yksilönä huomioon. Eikä oleteta, että no sun veli tykkää tästä niin siinäkin tykkäät, vaan silleen, että voi olla ihan eri mielenkiinnon kohteet ja maut ja mieltymykset niin.

Anu:
Joo joo. Kyllä joo joo, siis ihan tämmöisetkin, että siis ai sä tykkäät näistä karkeista? Mä muistan tällaisen oivalluksen jossain karkkihyllyllä, kun mä katsoin, että siis etkö sä tykkääkään salmiakista?Mä luulin, että sä tykkäät salmiakista. Mitä sä valitset hedelmäkarkkeja? Niin tuollaisia kaikkia ihan pienen pieniä oivalluksia siellä sitten tulee ku niitten kanssa viettää aikaa yksin. Ja tuota nyt sitten tietysti kun ollaan eriytetty heitä kovasti ja heillä on ollut omat kaveripiirit, omat harrastukset, niin musta tuntuu, että siitä huolimatta he on nyt niinku yläkoulun alkaessa niin no tietysti uusi koulu, ne tavallaan on hakeutuneet toistensa seuraan. Ja välillä viettävät aikaa jopa samassa kaveriporukassa ja se on tosi kivaa, että se tulee silleen luontevasti noin eikä sillä tavalla, että me oltaisi niinku lapsesta saakka sanottu, että kyllä pitää päästä samaan leikkiin, koska se on sinun sisko.

Iida:
Siis niin niin, että mene nyt kun kaverit leikkii tuonne niin että menee vaan sinne mukaan että kyllä ne ottaa sut mukaan

Anu:
Joo aivan ja teidän on pakko ottaa se.

Iida:
Niin juu ei joutuu kuuloonkaan ajatella ettei pääsis kun sisko on siellä.

Anu:
Joo niin, että ei ole vapaalippuja näihin juttuihin meillä ei ole ollut koskaan. Aina saa leikkiä sen kaverin kanssa kenen kanssa haluaa, tai sai, nämä on herranen aika. Me puhutaan teini ikäisistä lapsista. Mutta näin joo.

Iida:
Sä kerroit alussa, että teillä on just iso perhe ja ennen kaksoslapsia teillä oli jo yksöslapsia entuudestaan ja kokemuksia heidän kasvattamisesta, niin osaatko verrata, että miten monikkolasten vanhemmuus eroaa yksöslapsen kasvattamisesta?

Anu:
No tuota. Mä en tiedä, se ei välttämättä liity nyt kyllä monikkolapsiin. Mutta siis tuo kilpailu. ai kauheata, kun kilpailtu niinku aivan kaikesta he kilpailee, ihan kaikesta, he on ihan kamalan energisiä. Että vaikka mä laittaisin ne kaikki kolme samaan nippuun mitä meillä oli edelliset vanhemmat lapset, niin heidän niinku energiatasot on kaukana siitä mitä nää 2 oli, ihan mahdotonta. Mutta kyllä se se yksilönä huomioiminen on ollut varmaan hankalinta kuitenkin. Että sehän on hirveän helppo tie sanoa, että kaikki tykkää salmiakista ja kaikki leikkii yhessä. Mutta kyllä kyllä me ollaan niinku panostettu siihen, että kaikki saa olla semmoisia kun on ja kaikilla omat kaverit. Me kuskataan niitä eri paikkoihin, eri harrastuksiin eli se tietää tuplamäärä työtä. Ja sitten tietysti nyt teini-iästä tää lojaalisuus. Että toisia ei kyllä kavalleta mikä olisi tietysti epäreilua vaatiakaan, mutta ei ei he kyllä niinku toisten tolloilusta ole kuullutkaan koskaan.

Iida:
Ei, kun kysytään niin ai mikä?

Anu:
Mikä joo ei. He on ihan yllättyneitä kaikesta. Niin se ehkä vähän hankaloittaa, jos sitä korttia haluaisi käyttää. Ja sitten tietysti joo käytännön seikat, rahat, mahtumiset. Tuplamäärä kaikkea niin ei ei mene kaksi siinä kuin yksikin

Iida:
Niin eli siinä suhteessa sananlasku ei pidä paikkaansa. Mutta kiitos Anu, oli mahtavaa saada sut tänne vieraaksi ja kertomaan omia kokemuksia aiheesta.

Anu:
Kiitos. Täähän oli pintaraapaisu kolmestatoista vuodesta. Kiitos kiitos.

Haastattelu päättyy.