Monipodi Podcast, 5. jakso: Yhden vanhemman monikkoperhe

Sini: Tervetuloa kuuntelemaan Suomen Monikkoperheet ry:n Monipodia! Tässä podcastissa käsittelemme kaikkea sitä, mikä värittää, määrittää, tukee ja välillä myös lannistaa monikkoperheitä. Monipodissa annamme äänen monikkoperheen vanhemmille, monikkosisaruksille sekä asiantuntijoille. Olitpa sitten utelias monikkoperhe-elämään ja monikkouteen kurkistaja tai kaipaat vertaistukea vain kuuntelemalla, tämä podcast on sinua varten.

Haastattelu alkaa

Iris: Hei, mä oon Iris Järvi.

Sini: Ja mä olen Sini Laurikainen

Iris: Me ollaan terveydenhoitajaopiskelijoita Metropolia ammattikorkeakoulusta ja ollaan täällä metropolian digistudiossa keskustelemassa yhden vanhemman monikkoperheistä. Täällä on meidän kanssamme keskustelemassa myös monikko sisarusten vanhempi Laura. Kiva, kun olet päässyt paikalle, tervetuloa!

Laura: Kiitos, mukava olla täällä

Sini: Haluaisitko ensin vähän kertoa itsestäsi ja teidän perheestänne?

Laura: Mä olen Laura ja oon työkseni viestinnän asiantuntija, mutta tällä hetkellä opiskelen. Mulla on kohta 14-vuotiaat identtiset kaksospojat kotona. Mä oon vuoroviikkovanhempi., varmaan nyt tänä syksyn tulee 8 vuotta että on oltu yhteishuoltajuudessa poikien isän kanssa.

Sini: Jos palataan sinne 8 vuoden taakse niin, miten lapset suhtautuivat tällaiseen uuteen elämäntilanteeseen?

Laura: Mä oon sitä nyt muistellut, kun tiesin että tulen tänne juttelemaan näistä elämän eri vaiheista, niin tuntuu että siitä on hirveän kauan aikaa. Pojat olivat silloin päiväkoti eskari-iässä ja kyllä se oli tosi iso muutos ihan meidän koko perheelle ja lapsille myös toki. Ja tuossa eilen vielä juttelin poikien isän kanssa, että mitä hän muistaa, että miten pojat siinä reagoi. Varmasti oli samalla tavalla, kun me aikuiset oltiin, aika hämmentyneitä. Hetkellisesti oli vähän pallo hukassa, että mitäs nyt niinku tapahtuu koska siinä niin moni palikka arjessa meni uusiksi. Jotenkin kyllä mä koen, että kaikkien turvallisuudentunne siinä hetkeksi vähän järkky ja sitten lähdettiin sitä kautta hakemaan uutta turvallista arkea.

Sini: Mitkä oli ne palikat mitkä muuttuivat sitten siinä arjessa? Kun sanoit, että tullut uusia palikoita, niin mitä kaikkea siinä tapahtui sitten?

Laura: Haluaisi pitää lapsilla tosi monen asian samanlaisena tai meillä molemmilla oli se, että kun on vilkkaat pojat niin halusi, ettei tule kauhean dramaattista käännettä, että sen takia me aluksi asuttiinkin pitkään sitä jaettua kotia. Elikkä me ei laitettu heti kaikkia kamoja puoliksi ja lähdetty eri osoitteisiin. Meillä oli semmoinen pari vuotta, että hankittiin siinä vuokrakämppä, missä sitten vuoroteltiin poikien isän kanssa ja sillä lailla taattiin pojille se, että niillä on sitten yksi paikka missä ne voi olla. Ja myös ehkä itsellemme semmoista pehmeää laskua siitä ydinperheen elämästä sitten toisenlaiseen elämään, että ei heti tarvinnut kerralla vastata kaikista asioista yksin. Sitten voitiin vähän jakaa just niitä kodinhoidollisia hommia ja tuli vielä vähän semmoinen tunne, että tässä ollaan vielä silleen yhdessä hoitamassa näitä asioita. Se oli semmoinen pehmeä lasku meillä.

Sini: Varmasti lapsillekin loi turvallisuuden tunnetta, ettei ollut niin suurta muutosta siinä arjessa, että kun ollaan sitten kuitenkin siellä samassa kodissa vielä.

Laura: Joo kyllä se oli jälkikäteen meille ihan hyvä ratkaisu, mutta ei se ole todellakaan mikään kaikkien ratkaisu. Ja ei se myöskään meillä olisi millään toiminut mitään poikien loppu ikää tai mihinkään täysi-ikäisyyteen, mutta se oli siinä vaiheessa semmoinen ratkaisu mikä tuntui hyvältä.

Sini: Kauan te asuitte sillä tavalla?

Laura: Kyllä siinä meni varmaan pari vuotta.

Sini: No miten sitten kun olet kokenut, että on ollut tämmöinen iso muutos itselläkin, niin mistä oot saanut tukea sitten siellä muutoksen keskellä? Tai oletko tarvinnut tukea siinä hetkessä?

Laura: Kyllä siinä hetkessä varmaan lähimmiltä ystäviltä ja sitten sukulaisilta haki sitä tukea. Aika semmoista käytännöllistä se loppupeleissä oli. Oli kivaa, että joku tuli auttamaan, kun roudattiin kamoja sinne ekaan vuokrakämppään. Sitten just avoimesti kerrottiin lähipiirille, koska haluttiin, että pojilla on se tunne, että jos haluaa puhua, niin lähipiiri tietää ja on joku, joka ei ole siinä niinku myrskyn silmässä. Vaikka isovanhempi tai joku kelle voi sitten jutella, että ei tarvitse ajatella, vaikka äidin ja isin tunteita vaan voi vaan kertoa, jos joku harmittaa tai jotain ihmettelee tai joku ärsyttää. Mut hirveän vähän meidän kundimme ehkä siinä iässä sanallisesti toi esiin, että se oli sitten enempi sellaista mitä nyt päiväkoti iässä, että sitten reagoi käytöksen kautta. Vähän on ehkä enempi kiukkua tai väsymystä tai tällaista.

Sini: Kuulostaa silleen kivalta, että on varmaan ollut ja onkin paljon niitä läheisiä, kehen on voinut tukeutua ja saanut sieltä sitä tukea.

Laura: Joo on niitä ollut ja oon kyllä kiitollinen niistä avuista, mutta kyllä siinä myös tosi paljon joutui hakemaan myös uusia ihmisiä elämäänsä. Tietyllä tavalla kun se ydinperhe muuttui, niin sitä jotenkin siirtyi myös vähän semmoiseen erilaiseen maailmaan, että mulla oli ainakin tosi tärkeä löytää niitä ihmisiä, ketkä kanssa elää vuoroviikkovanhemmuutta ja elää sitä eron jälkeistä vanhemmuutta. Tavallaan oli joku peilipinta, että hei, te teitte nyt näin. No okei, mä oon miettinyt, me tehtäisiin tälleen, miten teillä on toiminut tää? No meillä on toiminut nää. Oli tavallaan joku kenen kanssa vähän peilailla sitä asiaa, se oli tosi tärkeä löytää. Onneksi oli lähipiirissä yksi sellainen ja sitten tavallaan näiden vuosien kautta on löytynyt tosi paljon niitä vuoroviikkovanhempia kuitenkin tai muulla tavalla yhden vanhemman perheitä myös yksinhuoltajia, ketkä sitten kantaa sen koko vastuun itsekseen.

Iris: No sä puhuit, että paljon olette tai tosi hyvin olette saanut silloin alkuun toimimaan lasten isän kanssa sen uuden kuvion siinä ja kuulostaa siltä, että hyvin olette saanut sovittua asioita. Miten tämmöiset niin kun taloudelliset vastuut lasten kuluista jakautui silloin alkuun, kun oli kaksi kotia tai lapsilla oli yksi kotia ja teillä oli sitten kaksi.

Laura: Nyt kun muistaisi miten me siinä, varmaan siinä oli just se, kun ei vielä tiedetty, että mitä oikein tehdään sillä yhteisellä rivarikodilla. Niin siinä oli myös se, että ei haluttu heti alkaa omaisuutta jakamaan, että sovittiin silleen, että jotenkin molemmille tulisi sellainen taloudellinen taakka, minkä pystyy sitten yksin kantamaan. Yritettiin silleen vähän tasailla molemmin puolin, ettei kumpikaan jäisi semmoiseen kauhean tiukkaan tilanteeseen. Jotenkin ajateltiin että, tai ainakin mä ajattelen vahvasti, että kyllä se taloudellinen tilannekin tosi paljon vaikuttaa siihen, että millaista siinä perheessä on ja miltä se vanhemmuus tuntuu, miltä se lapsuus tuntuu. Niin just haluttiin myös sitä, että molemmissa olisi mahdollisuus tehdä asioita. Eikä se olisi vaan semmoista selviytymistä, niin siinä tultiin kyllä puolin ja toisin vastaan, mikä oli tosi tärkeätä, ettei kumpikaan vaan ota kaikkea itselleen.

Iris: Kuulostaa tosi hyvältä. No teillä oli alkuun silloin tosiaan tää niin kutsuttu yhden pesän malli, eli lapsilla se yksi koti. Minkälaisia muita asumismuotoja teillä on sitten vuosien varrella ollut?

Laura: Joo, meillä oli tosiaan ensimmäiset pari vuotta se yhden pesän malli ja siinäkin meillä oli vähän erilaisia systeemejä, että millä välillä sitten käytiin siellä kotona, että kun aluksi oli niin pieniä ne pojat, niin meillä oli varmaan pari-kolme kertaa viikossa vaihtui se systeemi että kumpi tuli isä vai äiti tuli ja sitten mitä enempi pojat kasvoi ja sitten oikeastaan siinä vaiheessa kun eka luokka alkoi niin sitten löydettiin sellainen koti siitä läheltä, tyyliin alle kilsa samaa tietä. Niin sitten siirryttiin siihen ehkä perinteisempään vuoroviikko vanhemmuuden malliin, että meillä oli niinku äitikoti ja isikoti. Ja se on nyt ollut sitten tämä systeemi sitten jo, kuutisen vuotta.

Iris: Miten se tuntui, että sopiva rytmi niihin vaihtopäiviin löytyy?

Laura: No sitä kyllä haettiin ja kyseltiin kavereilta, että mikä on hyvä. Ja kun mä itse koen, että se on niin perhekohtaista, että joillekin lapsille on tosi tärkeä, vaikka se että ne pienesti näkevät jonkun koulupäivän tai päiväkotipäivän jälkeen äidin tai isin. Meillä sitten kun me kokeiltiin niitä, että jompikumpi lapsi on toisen vastuulla, niin sitten olisi joku pieni visiitti, niin musta tuntuu, että meidän pojat meni siitä vähän hämilleen. Mä muistan niitä kertoja, kun me oltiin jossain lähikaupassa, että pojat ovat isillä ja sitten mä tulinkin lähikaupassa vastaan niin, ne olivat ihan pallo hukassa, että jotenkin sitten tavallaan se ikävä ja kaikki purkautuu. Ja sitten just se, että kun ne olivat siellä, eli sitä isikodin todellisuutta niin hetkeksihän ne unohtavat, ei niiden tarvitse stressata missä äiti on ja näin, niin sen takia ei ollut kauhean rikkonainen se rytmi, että meillä ei ollut koko ajan silleen, että joka päivä käydään moikkaamaan. Meillä oli aluksi, kun ne olivat vähän pienempiä, oliko ne kolmen-neljän päivän settejä, miten oli toisen luona ja sitten mitä isommaksi tuli niin nyt sitten on ollut jo useamman vuoden tää viikko systeemi. Ja toki meillä on aina silleen, että jos tulee ikävä, niin aina saa soittaa ja mun koti on kaupan vieressä, nii ainahan sieltä tullaan rahaa hakemaan tai vähintään pulloja, että kyllä niitä luontaisia kohtaamisia nyt tulee. Ja nykyään sitten se on ihana, just toi poikien isäkin sanoi, että kun nyt ne ovat jo niin isoja niin eihän siinä, että jos tulee jossakin vastaan, niin se on vaan tosi kiva lähikaupassa, kun tulee se oma poika vastaan niin siinä voi hetken jutella.

Iris: Niin ja tietysti yhteydenpito erilaista, kun lapset ovat jo teinejä niin kyllähän on se oma puhelin ja kulkee niitä välejä itsenäisesti.

Laura: Joo se on muuttunut tosi paljon.

Iris: Kyllä varmasti. No vuoroviikko vanhemmuudella tarkoitetaan sitä, että lapset asuvat suurin piirtein puolet ja puolet molempien vanhempien luona ja silloin on tosi hyvä sopia siitä just, että miten vaihto rytmittyy. Mikä teil on ollut? Tuntui siltä ainakin tai kuulosti siltä, että tosi joustavaa ja hyvin olette saanut sen toimimaan, vaikka on vähän hakemista vaatinut. Ja lisäksi on aina tärkeätä tai hyvä suunnitella sitä, että miten lapset asuvat sitten loma aikoina ja juhlapyhien aikaan. Muodostuko se teille jotenkin alkuun?

Laura: No meillä on ehkä siinä lomien ja juhlapyhien kohdalla, ollaan vähän joka vuosi mietitty, että meillä on kuitenkin se keskustelu yhteys silleen säilynyt. Ei ole tarvinnut hakata niitä mihinkään paperille, että on vaan aina vähän katsottu, että milloin toisella on lomaa ja milloin toinen haluaisi viedä pojat johonkin tai näin, mutta siinäkin on pyritty siihen, että se olisi suht tasapuolinen, että molemmat saa lomailla poikien kanssa.

Sini: Usein puhutaan voimavarojen tärkeydestä perhe elämässä ja varsinkin varmasti monikkovanhempien kohdalla ja ne kannattelevat meitä vaikeissa tilanteissa. Ne voimavarat voidaan jakaa henkilökohtaisiin ja ympäristöstä riippuvaisiin. Henkilökohtaisia voimavaroja voi olla itsetunto ja kokemus siitä, että pystyy hallitsemaan omaa elämää ja ympäristöstä saatavat voimavarat voi olla esimerkiksi työ tai sitten ulkopuolelta saatava tuki. Niin mitä Laura itse ajattelet, että oletteko te tarvinnut sun voimavaroja kannattelemaan jotain ulkopuolelta saatavaa tukea?

Laura: Joo ehdottomasti, mä jotenkin itse ajattelen silleen, että ei vanhemmuus ole yksilösuoritus vaan mitä enempi ympäristössä on niitä omaa vanhemmuutta kannattelevia juttuja niin sitä parempi. Me on kyllä saatu läheisiltä, mutta sitten toisaalta me ollaan kyllä myöskin, se on vähän sellainen kipupistekin, että ehkä se läheisten tuki ei aina ollut riittävää, että sitten me ollaan kyllä tosi paljon haettu muualtakin tukea. Meillä on ollut perhetyötä, sitten meillä on ollut MLL:n kautta noita perhekummeja. Ja sitten kun ei ole ollut tässä matkan varrella sukulaisia, että olisi serkkuja ja eläisi samassa vaiheessa ja aika vähäiseksi on jäänyt semmoinen perheiden väline, että hei tuu sä katsomaan meidän kundeja niin mä otan sitten tän sun pikkukundin hetkeksi. Että semmoista tavallaan luontaista perheiden välistä vertaistukea on sitten ollut vähän vähempi, niin sen takia on ollut tosi kullanarvoisia sitten kaikki vapaaehtoiset ja just se perhetyö.

Sini: Kun on ne kaksoset, niin ootko kokenut, että erityisesti sen takia on sitten tarvinnut jotain palvelua enemmän tai nimenomaan jotain tiettyä apua?

Laura: Varmaan se oli silleen ihan ydinperhe aikaankin, se kaksosuus korostui enempi, onhan se ihan eri asia, kun sulle syntyy kaksi pientä, jotka rääkyvät ja haluu sun huomiota samaan aikaan ja ja sä oot itse siinä äitiyden hurmassa, mut samalla sulla on todella jakautunut olo, kun sä halusit katsoa molempia ihanasti silmiin ja sitten sun pitää katsoa kahteen suuntaan, ellet sä laita niitä ihan vierekkäin. Niin kyllä se on ollut alusta ast,i ja se on mun mielestä monikkovanhemmuuden paras puoli se, että tiedostaa että, tosiaan tässä ei tarvitse selvitä yksin, vaan se on ihan ok mitä enempi lasten ympärillä on niitä muitakin turvallisia aikuisia, jotka kannattelevat.

Iris: Ja tavallaan että se on rikkaus lapsillekin. Se että mitä enemmän niitä on ja lapsillekin varmasti näkyy se, että jos vanhempi voi hyvin.

Laura: Joo, kyllä. Ja sitten jotenkin ehkä se kaksosvanhemmuus tai ylipäätänsä monikkovanhemmuus se riisuu ihan alusta asti, että mullakin on taipumusta semmoiseen perfektionismiin ja haluaisi että kaikki olisi niin ihanasti ja kaikilla olisi koko ajan hyvä olla ja näin poispäin. Niin sitten tavallaan alusta asti myös isän kanssa just jaettiin tosi paljon sitä vanhemmuutta, että se antaa semmoisen kivan lähtökohdan siihen, että ensinnäkin se vanhemmuus on jaettu sen oman kumppanin kanssa tai lasten isän kanssa. Sitten toisaalta myös sen, että jossakin vaiheessa, kun ei juuri nukuta niin sitten tajuaa, että hei, tähän tarvitaan meidänkin lisäksi muita. Niin sitten se sama on jatkunut, kun erottiin, että on ymmärtänyt, että se on ihan täysin ok sitä apua pyytää ja joskus siitä avustakin vähän taistella. Ja ei se kaikki apu välttämättä aina todellakaan liity siihen kaksosuuteen, vaan ylipäätänsä perheiden elämässä on monenlaisia asioita perheen ulkopuoleltakin mitkä syövät sitä omaa jaksamista. Niin sitten se on kyllä tosi tärkeää, että sitten tulee sellainen olo, että aina ei tarvitse kannatella sitä koko settiä yksin. Ehkä se on se suurin tässä, että kun sä oot viikon lasten kanssa yksin, niin tavallaan sä kannattelet sen arjen ihan alusta asti loppuun yksin, niin siinä on ollut tosi ihana sitten, jos joku vaikka perhetyö tulee pariksi tunniksi. Sulla on hetken siinä toinen aikuinen, joka sitten katsoo ja kannattelee sitä hetkeä sun kanssa, niin sitten sä jaksat sen loppuviikon kannatella sitä itse.

Iris: Paljon just puhuttu siitä tai puhuttiin nyt tässä siitä, että on pystynyt jakamaan sitä muiden aikuisten kanssa ja tietysti lasten isän kanssa pystynyt jakaa sitä vanhemmuutta. Niin oletteko te jakanut joskus silleen, että lapset ovat eri aikaan eri kodeissa?

Laura: Joo, sitähän on heti monikkoperheoppaissa jo vauva aikana, että pitää antaa myös sitä yksilöllistä aikaa ja sitä annettiinkin koko ajan, kun ne kasvavat, niinku enempi ja enempi. Aluksi oli tosi pieniä hetkiä, otti toisen pojan kauppaan. Nyt sitten erovanhemmuus on siinä mielessä asettanut tälle yksilöllisyydelle omat haasteet. Koska tavallaan sitä haluaa, että lapsilla on kauhean selkeää, että ne on aika kimppana siirtynyt aina kodista kotiin ja kimppana mennään kouluun ja harrastuksiin. Ja sitten siinä on se, että kun on sulla vaan joka toinen viikko, niin sitä ei kauheasti haluaisi siinä vaiheessa lähetellä toista poikaa mihinkään mummolaan tai muualle. Mut silloin kun meidän pojista huomaa, kun meillä on tosiaan vaan kaksi lasta nää tuplat, että ne välillä tukehtuvat toistensa ihanaan läsnäoloon, niin näissä tilanteissa on sitten huomattu sitä, että joskus voi olla ihan kaikkien mielenterveyden kannalta parempi, että toinen menee vähäksi aikaa sinne, vaikka isikotiin vaikka olisikin äitiviikko. Sitten siinä mun pojat aina ollut vähän silleen, että jotain puuttuu. Niiltä kestää vähän laskeutua siihen, että nyt mä oonkin äidin kanssa ihan kahdestaan tässä, mutta sitten ne on ihania, kun tapahtuu se laskeutuminen. Sitten huomaankin, että hei, mulla on täällä tämmöinen aika rauhallinen ja hyväntuulinen kundi, että mä saan itsekin hetken hengähtää, että mä en ole jatkuva erotuomari näissä kaksosten välisissä ihanissa välienselvittelyssä ja kahnauksissa. Niin se on kyllä sellaista laatuaikaa, ja mä oon myös tehnyt vuosi eron jälkeen molempien poikien kanssa omat tämmöiset kreikan matkat, että se oli aivan mahtavaa, että sai olla viikon kahdestaan sen oman kanssa.

Sini: Onko nyt kun lapset lähenevät tätä teini-ikää tai on teini-ikäisiä, niin onko nyt jotenkin lapsilla enemmän tullut semmoista tarvetta saada olla ilman sitä toista?

Laura: No musta tuntuu, että pojista ei ole sellaista mitenkään hehkunut, että ne kaipaisivat sitä, mutta kyllä se sitten näkyy vähän niin kuin vanhalla avioparilla, että jos ne on ollut mökillä pari viikkoa niin kyllä se alkaa vuorovaikutuksessa näkyy, että olisi ihan hyvä, että toinen lähtisi käymään torilla hetken. Niin sitten taas vanhempana ehkä huomaan usein just sen, että niiden olisi ehkä sitten kuitenkin, vaikka ne haluavatkin mennä kaikkialle yhdessä, niin nyt olisi ehkä hyvä, että olisi joku juttu mihin sitten menee ihan keskenään.

Sini: Eli niillä on halu olla yhdessä, vaikka tavallaan ehkä ei olisi aina ihan hyvä, että olisi?

Laura: Joo kyllä. Ja sit siinä joutuu kipuilee sen kanssa, että minkä verran sitten vaalii sitä niitten yhteyttä ja minkä verran tietoisesti ottaa niitä hetkiä. Nythän oli hauska, kun me ollaan kyllä sitä yksilöllisyyttä pyritty, vaalii tosi pitkään, että pojathan kävivät koko ala-asteen omilla luokilla, mutta sitten kun yläaste alkoi nyt tänä syksynä niin sitähän tajusi, että nyt olisi ehkä ihan ok kysyy myös pojilta, että mitä ne itse nyt haluaa. Mä en nyt ihan enää tässä teini-iässä voi kaikkia juttuja päättää sen mun oman intuition perusteella niin pojathan halusi samalle luokalle. Opettajalta kanssa sitten kysyin, että näetkö sä tän ihan mahdollisena, että tuleeko siitä oppimisesta mitään, mutta ne ovat koulussa tosi kivasti, niin opettaja sanoi, että ei hän nää siinä mitään ongelmaa ja nyt ne on käynyt samaa yläastetta. Siinä on se ihanuus, että tavallaan aina tietää, kun yläasteella se elämä muuttuu, että ne kahdestaan sitten kohtaavat ne kaikki asiat, että siinä on myös se toisen tuki ja turva.

Iris: Onhan se ainutlaatuinen se tuki, vaikka olisi kuinka läheinen jonkun ystävän kanssa tai muuten sisaruksen kanssa niin varmasti kaksosilla se on jotenkin kuitenkin ainutlaatuinen se side.

Laura: Joo, kyllä mä uskon, että siinä on paljon semmoista mitä ei voi tajuta ja itse ajattelee että vaikka se kaksossuhde ei aina ole kauhean helppoa, että se ei ole semmoinen satujen telepatiaa ja jatkuvaa yhteyttä ja seesteistä yhdessäolo, mut siinä on kuitenkin jotain semmoista niin hienoa läheisyyttä. Mä olen itse kasvanut neljän veljen kanssa, niin kyllä se olisi lottovoitto ollut, jos mulla olisi kaksoissiskon ollut vieressä.

Sini: Mitä koet, että mikä on auttanut sua jaksamaan arjessa, jos vaikka on se vuoroviikkovanhemmuus, niin onko niinä viikkoina, kun lapset ovat sun luona, niin onko tullut tarvetta omalle ajalle tai jotain tukea siinä sitten tarvinnut?

Laura: Joo, kyllä mä ajattelen, että itsessä se vuoroviikkovanhemmuus on jo tietyllä tavalla semmoista, että se takaa sulle vähän niitä voimavaroja. Me ollaan poikien isän kanssa molemmat puhuttu siitä, kun on vilkkaat kundit ja on sitä kaksosuuden vääntöä ja muita haasteitakin perheessä ollut, niin tietyllä tavalla ne tulee molemmissa kodeissa kuitenkin aina siihen tilanteeseen, että se vanhempi on levännyt, niin se on ollut ihanaa. Mutta sitten taas tää vuoroviikkoisuus, sehän on muuten silleen aika kummallinen elämisen muoto näin aikuisellekin. Että sun arkihan vaihtuu viikon välein. eka sulla on tyhjä koti missä se haahuilet, “mitäs täällä nyt tekisi?”, töiden jälkeen ja sitten sen jälkeen sun koti on täynnä elämää ja ääniä, kun ne kundit rysähtää paikalle. Että jos se äänimaailman muutos on niin valtava, että tietyllä tavalla se on tosi intensiivinen se viikko, koska sitä haluaa vanhempana sitten elää tosi täysillä sen viikon, kun saa olla niitten lasten kanssa. Mutta sitten just se vaihtelu siitä hiljaisesta kodista siihen täyden elämän kotiin, niin kyllä siinä molemmilla viikoilla on omat haasteet. Se on ihanaa, että silläkin viikolla, kun pojat ovat ja nyt kun ne kasvavat niin on myös tullut niitä omia hetkiä, että saa tehdä omia juttuja, että siihenkin arkeen tulee semmoista huokoisuutta. Koska ei sitä kukaan jaksa suorittaa koko viikkoa putkeen. Monet vanhemmathan ovat silleen, että ne ei sovi sille viikolle yhtään mitään omia juttujaan, kun ne haluavat niin täysin elää sen lapsen mukaan. Mut mä oon itse ajatellut, että se on tosi tärkeätä, että molemmat viikot ovat sitä mun ihan oikeaa elämää, että mä voin nähdä ystäviä. Mulla voi olla omia menoja myös niillä viikoilla, kun lapset ovat mulla.

Iris: Ja se varmasti korostuu nyt just, kun niinku sanoitkin, kun lapset kasvaa. Niin heillä on sitten myös ne omat jutut ja omat menot, että sitten on myös niillä lapsi viikoilla eri tavalla sitä omaa aikaa ja pystyy suunnittelemaan ja sopimaan semmoista ihan omia juttuja.

Laura: Joo se on koko ajan lisääntynyt. Jos aluksi oli silleen, että ihanaa voi mennä lähikauppaan, sitten ihanaa voin tehdä tän kävelylenkin, voin tehdä toisenkin perään ja sitten nyt on silleen, mä opiskelen iltaisin niin kyllä kundit pärjäävät. Toki mä välillä katson, että onko täällä syöty mitään, kun mä tuun himaan. Vaikka niille on laitettu kaikki mikroruuat ja muut valmiiksi et siitä vaan mikroon, niin välillä se odottaa siinä se mikroruoka, että se on päätynyt keittiönpöydälle, mutta se odottaa vielä lämmittäjää. Mutta että periaatteessa ne selviävät siellä ihan keskenään ja se on ollut hauska huomata, että sitten kun siinä ei vanhempi ole niin sitten ne alkaa puhaltaa aika kivasti yhteen. Siinä sitten haetaan, ei tarvitse olla ihan yksin siellä kotona vaan, haetaan sitten veljestä vähän tukea ja turvaa.

Sini: Joo! Sanoit, että teillä on nyt ollut tää vuoroviikkovanhemmuus, mutta onko teillä ollut jotain muunlaisia perhe-elämän vaiheita tässä sillä ajalla, kun on ollut nämä kaksi kotia.

Laura: Jonkun verran värittänyt sitten elämää se, että mulla on ollut erilaisia seurusteluja tässä. Sitten oli myös semmoinen lyhyt uusperhe vaihe, meidän kanssamme asui mun silloinen kumppani, hänellä ei itsellä ole lapsia. Se oli semmoinen, oliko se nyt vuosi-puolitoistavuotta mentiin sillä tavalla, että oli siinä toinen aikuinen.

Sini: Miten pojat suhtautuivat? Oliko se semmoinen iloinen asia? Tai että jee että täällä on nyt kaksi aikuista kotona kerralla vai?

Laura: En mä oikein tiedä. Se on huomannut, että se deittailu ja seurustelu on tosi erilaista äitinä kuin ennen lapsia, että sitten aina kuitenkin, kun lapset on pieniä sitten joutunut aina vähän miettiä, että miten sen hoitaa sen deittailuelämän. Mutta että sitten onneksi ne ihmiset ketkä tässä elämässä on käväissyt ja tällä hetkellä on, niin pojat on kyllä niistä tykännyt. Ja itse oon sitten aina miettinyt, että vaikka tulee niitä eroja, ei haluaisi niitä kokemuksia, ei itselleen eikä lapsille, niin sitten kuitenkin miettinyt sillain, että kyllä ne ihmiset on kuitenkin aina jotain hyvää myös antanut siihen lasten reppuun.

Iris: Ja tavallaan se opettaa kuitenkin myös lapsille sitä, että miten näitä tilanteita sitten käsitellään, niitä elämänmuutoksia.

Laura: Niinpä, onneksi elämä ei niihin lakkaa ja niistäkin päästään yli.

Iris: Ja tavallaan ehkä sekin kertoo siitä mistä puhuttiin aiemmin, että ei lapsen elämässä tai lasten elämässä ei voi olla liikaa turvallisia aikuisia. Riippumatta siitä, että onko se loppuelämään vai onko se hetkellinen käynti, niin kyllä varmasti jotain hyvää siitä aina jää käteen myös lapsille.

Laura: Niinpä. Koska sitten pojilla ei kuitenkaan ollut mitään semmoista vastarintaa mitään semmoista mustasukkaisuutta tai mitään sellaista, kun joskus kuulee, että saattaa se äidin tai isän uusi kumppani, että se jotenkin vaikeuttaa asioita, tai tekee lasten kannalta jotenkin hankalampaa. Niin meidän kohdallamme se on kyllä useimmiten ollut silleen, että se on voinut hetkellisesti jopa vähän parantaakin sitä elämää. Mutta toki tässä on myös se, kun on ollut pitkään kuitenkin itsekseen pääasiassa lasten kanssa, niin kyllä siinä on myös semmoinen tosi vahva, että minä ja pojat.meidän se kolmikko kyllä loppupeleissä me ollaan se, joka pysyy aina yhdessä ja sitten on ihanaa joskus tehdä myös kolmistaan juttuja. Vaikka tällä hetkelläkin seurustelen, niin on tosi mukava sitten myös viettää silleen ihan vaan sillä alkuperäiskokoonpanolla tai mikä se nyt onkaan, sitä äitipoika aikaa.

Iris: No, me ollaan nyt käyty läpi tässä menneet vuodet, mutta mitä teille nykyään kuuluu? Mistä teidän arkenne koostuu kotona? Sä kerroit, että opiskelet ja lapset ovat seiskaluokalla.

Laura: Joo, pojat aloittivat tosiaan yläasteen ja kaikki on pelotellut, että se teini-ikä tulee ja mä oon silleen, että ei tässä nyt mitään, että kyllä mä itsekin sen teini-iän oon käynyt ja ei se nyt niin kauheaa ole. Eihän ne nyt miksikään hirviöiksi muutu, mutta kyllä sitten on huomannut, että kyllä tässä yläasteella on moni asia vähän niinku heilahtanut kohdaltaan ja sitten on huomannut, kun muita teinien vanhempia tapaa, niin kaikilla on vähän sama tunne, että jotain vähän siellä pinnan alla tapahtuu. Että miten tää nyt menikään, miten sitä ollaan nyt teinin vanhempi, joka linnoittautuu sinne omaan teiniluolaansa. Mutta sitten toisaalta meillä on moni asia myös tosi samanlaista kuin vaikka ala-asteella. Pojilla on jatkunut futis harrastus ja se värittää aika paljon meidän arkeamme, käydään yhdessä niissä tai nykyään siis kuskaan just treeneihin. Sitten turnauksiin aina menen katselemaan ja peleihin, niin sellaista ihan normi arkea.

Iris: Ja vilkasta arkea varmasti tommoisen harrastuksen parissa, niin just on paljon pelejä ja treenejä. Siitä yhteinen aika varmaan myös pitkälti koostuu.

Laura: Joo ja se futis on ollut meillä kyllä silleen pelastus, että siellä pääsee purkamaan sitä omaa energiaa. Sitten se antaa aika kivan rytmin, että tavallaan myös sen koulun lisäksi iltaisin tapahtuu jotain, se jotenkin selkeyttää sitä. Kun noillakin on vähän sitä semmoista keskittymisen haastetta, niin on ollut tosi tärkeää luoda niitä sellaisia rutiineja ja selkeyttä, niin futis on ollut silleen pelikentällä, mut myös siinä omassa arjessa, semmoinen selkeyttävä homma.

Iris: Kerroit että lapset ovat edelleen tiiviisti semmoinen kaksikko ja ystäviä keskenään. Onko heillä muuten yhteinen ystäväpiiri tai onko semmoisia omia juttuja siinä arjessa mihin toinen ei sitten kuulu?

Laura: Tällä hetkellä, kun ne ovat samalla luokalla, niin se on kyllä tosi tiivistä yhdessä olemista. Niillä kyllä on sillain joskus ala-asteella ollut, että joku kaveri on vähän enempi toisen, mutta kyllä niillä hyvin yhteinen ystäväpiiri tässä on. Mä luulen, että pikkuhiljaa tässä kasvun myötä myös alkaa tulla niitä omiakin juttuja siihen rinnalle.

Iris: Miten sä kuvailisit, minkälaista on teini-ikäisten vanhemmuus, kun on kaksoset kotona?

Laura: Siitähän on esitetty kaksi skenaariota, että mitä se on. Se on joko sitä mitä monikkovanhemmuus yleensäkin. Elikkä kaikki koetaan silleen vähintään 10 kertaisena ja kerrallaan ja intensiivisesti. Tai sitten toinen näkökulma, että kun siinä on se toinen samanikäinen, niin sehän voi vähän tasoittaa ja on se vertaistuki ja mä toivon, että se olisi molempia.

Iris: Tasaisesti molempia.

Sini: Olisiko jotakin mitä olisi tehnyt toisin tässä niin kuin eron jälkeen, tässä vanhemmuudessa tai missä tahansa arjessa?

Laura: Aika vaikea sanoa, kun mä ajattelen, että aina jokainen vanhempi yrittää siinä hetkessä, niistä lähtökohdista aina parhaansa, että semmoinen elämän kumittaminen jälkikäteen ei ajatuksena oikein onnistu. Mutta sitä mietin, että siitä ei koskaan ole liikaa haittaa, jos psyykkaa vähän itseään, että on itselle vähän lempeämpi, että ei vaadi niin kauheasti. Niin tällaisesta työskentelystä se, että on lempeä itselleen vanhempana ja sitten myös siihen, että sukeltaa niihin hetkiin, koska ne lapsethan ja niitten kanssa koetut hetket, niin nehän ovat sitä parasta vanhemmuuden tukea, kun sä näet, että sun lapsella on hyvä olla ja teette yhdessä asioita. Sehän on loppupeleissä se vanhemmuuden mittari, sitä on turha lähteä kyselemään kaverilta, asiantuntijalta tai keltään muuta, että miten sä oot vanhemmuudessa onnistunut. Se on jotenkin semmoinen ihmissuhde siinä missä muutkin ja siinä parhaiten ne ketkä sen ihmissuhteen sisällä on niin tietää, että missä mennään. Mutta sitten toinen juttu, mitä ehkä olisin tehnyt toisin, niin olisin entistä enempi kyllä etsinyt niitä sinkku vuoroviikko äitejä ja yrittänyt kaivaa niitä kaikista kiven koloista ja yrittänyt semmoista perheiden välistä tukemista. Koska se asiantuntija apukin on tosi arvokas ja jees, mutta siinä on aina vähän semmoinen, se ei ole silleen tasavertaista. Jossakin kohdin sitten se vanhempi, joka elää sitä samaa hetkeä, niin se voi pikkuisen paremmin tajuta, että mikä siinä auttaa, että onko se aina joku hemmetin paperi, mihin täytetään, että mitä tapahtuu missä järjestyksessä, piirretään kuvat vai onko se oikeasti ihan joku muu juttu mikä siinä arjessa auttaa, niin siihen kyllä kaikkia kannustaa, että hakee niitä vertaisia.

Iris: Että tavallaan vaikka siellä on se perhetyö ollut mukana ja sillain tukea on saanut ja kerroit että on just se lähipiirikin ollut hyvin tukena, mutta entistä enemmän vaan sitä samassa tilanteessa olevien vertaistukea.

Laura: Joo just sitä, että voi sitten puolin ja toisin, kun ymmärtää sen todellisuuden, niin voi sitten hetken katsoa toisen muksua ja sitten se voi myös toisin päin toimia ja sitten ei tarvitse rautalangasta selittää kaikkia kuvioita. Tulee semmoinen fiilis, että toinen ymmärtää.

Sini: Mitä sä koet tai sä kerroitkin jo vähän, että mitä haluaisit sanoa sitten näille, jotka ovat samassa tilanteessa tällä hetkellä, niin kannustaisit siihen vertaistukeen. Mutta mikä on paras semmoinen havainto tai sun oppima asia tässä vuosien varrella?

Laura: Nyt pistit pahan kysymyksen. Mitäs tohon vastaisi, ehkä just se, että tää meidänkin tarinamme, ne ketkä kuuntelee, niin en todellakaan halua, että ota mallia tästä ei, vaan ennen kaikkea mä halusin, että jos omalla tarinalla voi vähän saada toiselle sen fiiliksen, että hei hyvin sä vedät siellä kotona lasten kanssa ja kaikki järjestyy.

Iris: Onko muuten jotain terveisiä mitä haluaisi vielä sanoa ihmiselle, joka aloittelee eron jälkeen yksin tai yhteishuoltajuutta?

Laura: No ehkä se, että antaa niitten kaikkien tunteiden tulla ja kohtaa ne. Ja sitten kyllä se aika, vaikka se on kauhea klisee, mutta kyllä se aika monista asioista sitten tekee helpompia. Ja ehkä se, että kyllä se on tosi tärkeää, vaikka aina siihen ei yksin pysty vaikuttamaan, miten sen lasten toisen vanhemman kanssa asiat järjestyvät. Mutta jos ne vaan saa jollakin tavalla järjestymään, että voi edelleen olla toinen toistensa tukena siinä vanhemmuudessa, niin kyllä se on tosi arvokasta. Se on kuitenkin se lasten äiti tai isä, niin se on se toinen ihminen, joka oikeasti on yhtä lailla iloissaan, huolissaan niistä lapsista kuin sinä. Et se on tosi ihanaa, kokee niitä hetkiä, että molemmille ne omat lapset ovat yhtä tärkeitä.

Iris: Tähän on varmaan hyvä lopetella, oli Laura tosi kiva kuulla sun tarina ja moni saa varmasti vertaistukea, kun kuulee tän sun tarinan, jos on vastaavassa tilanteessa.

Laura: Joo kiitos. Oli mukava olla tässä messissä.

Sini: Kiitos munkin puolesta ja kaikkea hyvää Laura teinivuosien keskelle.

Haastattelu päättyy.