Monipodi podcast, 6. jakso, monikkoperheiden uni

Elina: Tervetuloa kuuntelemaan Suomen Monikkoperheet ry:n Monipodia. Tässä podcastissa käsittelemme kaikkea sitä, mikä värittää, määrittää, tukee ja välillä myös lannistaa monikkoperheitä. Monipodissa annamme äänen monikkoperheen vanhemmille, monikkosisaruksille sekä asiantuntijoille. Olitpa sitten utelias monikkoperhe-elämään ja monikkouteen kurkistaja tai kaipaat vertaistukea vain kuuntelemalla. Tämä podcast on sinua varten.

Me olemme terveydenhoitajaopiskelijat Elina.

Jasmin: Ja Jasmin.

Elina: Ja tänään me ollaan keskustelemassa monikkoperheiden yöstä ja meillä on vieraana Sara ja Mikko. Tervetuloa.

Sara: Kiitos kiitos.

Mikko: Kiitoksia.

Jasmin: Kertoisitko keitä te olette?

Sara: Joo no, mä oon Sara 35-vuotias, nuori nainen vielä, identifioidun nuoreksi naiseksi. Työskentelen maatalouspuolella ja kolmen tyttären äiti.

Mikko: Joo ja mä oon Mikko ja 43-vuotias ja IT-alalla töissä. Ja sitten oikeastaan lasten kanssa ollaan ja…

Jasmin: No niin, minkäslainen perhe teillä on?

Sara: Meillä on tosiaan kolme lasta, kolme tytärtä ja, eli esikoinen 4-vuotias ja sitten on puolitoistavuotiaat kaksoset, kaksostytöt.

Jasmin:  Mikäs sai teidät kiinnostumaan tästä podcastiin osallistumisesta?

Sara: No mä itseasiassa bongasin sen tuolta monikkoperheyhdistyksen facebook-sivuilta silloin kun laitoitte etsintäilmoitusta ja sitten mietin sitä, että silloin kun me odotettiin, tai oli odotusaika, kaksosten odotusaika, niin koin, että se semmoinen vertaistuki oli jo sieltä lähtöisin niinku aika tärkeätä.

Mikko: Jos pystytään jollakin tapaa tosiaan niin kun auttamaan, vaikka perheitä, joista on tulossa monikkoperheitä, niin tota omilla kokemuksilla niin sitä kautta.

Jasmin:  Niinpä.

Elina:  Tärkeä lähtökohta tähän näin. Kyllä kuulostaa semmoiselta aidolta, ootte oikeasti niinku kiinnostuneita.

Tota, tosta vastuunjaosta, hypätään suoraan näin niinku syvään päätyyn tässä. Kun te saitte tietää, että te ootatte niitä kaksosia, niin ensinnäkin mitä ajatuksia se herätti teissä. Teillä oli esikoinen jo. Minkä ikäinen hän oli siinä.. joku kaks vuotta?

Sara: Joo silloin kun me saatiin tietää, niin hän oli täyttänyt just kaks vuotta juu.

Elina: Joo.

Sara: Se oli tietysti sitten eräänlainen shokki siinä kohtaa, kun me käytiin jo varhaisultrassa siinä ja heti siinä sit saatiin tietää, niin meillä oli hyvin erilaiset reaktiot, että mulla oli ehkä enemmän se semmoinen, apua mitä tapahtuu. Vähän pieni pelko, että tietysti kun niin varhaisessa vaiheessa saatiin tietää, niin siinä oli sit sitä, omat riskit, että puhuttiin jo heti siellä, että toinen kaksonen voi olla, että sit niinku ei selviäkään, ja mulla heräs niinku semmosta huolta ja sit taas…

Mikko:  Ja joo, mulla oli sitten enemmän ehkä ne vaaleanpunaiset lasit, lasit päässä siinä tilanteessa, että että jee että sieltä tuleekin kaksi, kaksin kappaleen ja semmoinen positiivisen ja rupesin enemmän sit suunnittelee käytännön asioita siinä enemmän ja tota sitten. Sara oli enemmän tässä….

Jasmin: Järjen ääni…

Mikko: Järjen ääni ja sitten tilastoja ja muiden osalta sitä mietti ehkä enemmän sitä tuota odotusaikaa, ja mä mietin ehkä sitä tota odotusajan jälkeistä aikaa, aikaa sitten enemmän siinä.

Elina: Totta. En tiedä, voisiko siinä olla se just se äiti ja isän näkökulma, että en tiedä, mielenkiintoista.

Tota millasia teidän yöt oli silloin, kun teillä oli vielä vain yksi lapsi, niin oliko ne, miten te jaoitte vastuut esimerkiksi silloin?

Sara: No silloin kun esikoinen syntyi niin. Mä olin aika lailla niinku vastuussa öistä ensimmäisen vuoden oikeastaan, että mä halusin panostaa imetykseen, niin sitten se oli niinku osittain sen syystä. Ja sitten hän oli taas niinku tämmöinen hyvin haastava nukkuja eli hän heräili tosi tiheästi ja ei halunnut nukahtaa oikeastaan mihinkään muualle kuin rinnalle sitten niinku ihan pienestä asti. Ja sit siinä olikin niinku se oli aika rankka se niinku esikoisen vauvavuosi silloin. Että sitten mulla niinku tuli semmoista vähän puolen vuoden ikäiseen asti, kun oli heräillyt sen 20 kertaa yössä niin mä rupesin niinku mulla oli semmoinen olo, että tää ei nyt ehkä ole enää ihan normaalia, ja sitten neuvolasta sitä vähän kyseltiin ja lopulta niinku päädyttiin, että löytyi semmoista vähän niinku terveydellistä pulmaa heti, kun se saatiin selätettyä, niin yöt muuttui sitten meillä onneksi, eli siitä alkoi sitten se parempi aika ja siinä kohtaa Mikko otti sitten vastuun.

Mikko:  Otin enemmän siinä sitten sitten tota vastuuta, koska se oli sitten mahdollistakin oikeastaan siinä välissä, että siinä ensimmäinen vuosi terveydellisten ja muitten asioitten osalta, niin tota se äidinrinta ja äidin kainalo oli oikeastaan ainoa syli missä pystyi sitten nukkumaan heti kun se oli mahdollista.

Sara: Sitten me oikeastaan vaihdettiin niinku sitten kun se oli mahdollista, niin sitten Mikko otti öistä vastuun eli me tehtiin sitten tämmöinen päikseen vaihto, mä palasin siinä kohtaa myös sitten töihin niin koin että ne yöimetykset oli aika vaikeita kestää sitten näin niinku nukkumisen kannalta, niin silloin sitten muutettiin se. Ja no silloin meillä oli kun esikoinen oli sen kaks, niin aika semmoiset hyvät yöt oli jo siinä kohtaa meillä, ettei ollut enää hirveesti heräilyjä.

Mikko: Niin, ei siinä välissä ollut mitään hirveätä haasteita.

Elina: Oliko siinä vaiheessa, kun saitte tietää, että ootatte kaksosia niin tuliko semmoinen paniikki just liittyen tähän, niinku esikoisen nukkumiseen?

Sara: Joo siis se oli mulla koko se raskausajan ehkä isoin pelko, että mitäs jos meillä on kaks samanlaista vauvaa samaan aikaan, joilla on tosi paljon tarpeita ja yhtä paljon heräilyä. Mä jo laskin päässä niin että heräänkö mä 40 kertaa yössä pahimmillaan, että olihan se niinku oikeasti semmoinen konkreettinen huoli siinä ja sitä puhuttiin jo etukäteen paljon, että miten ihmeessä me sitten toimitaan siinä tilanteessa, jos se on näin. Ja toki yritin niinku nähdä sen niinku, että no että aina voi olla se tilanne, että he nukkuukin hyvin, mutta että oli ehkä vaikeaa, että mulla oli ehkä se semmoinen vähän pelko sitten siellä taustalla, että jos ei ookkaan, niin se vähän jännitti.

Elina: Olitko sä Mikko semmoinen turvan ja semmoinen rauhan ääni, että kyllä kaikki selviää vai?

Mikko: Ainakin yritin olla että nähdä sitten sitten sitä positiivistakin siellä, että että tota oli ne aika pitkään mulla ne vaaleanpunaiset lasit päässä sitten kuitenkin että.

Elina: No miten toi vastuunjako muuttui sitten kun tuli ne kaksoset?

Sara: Niin no.

Mikko: No raskausaikanahan se niinku siinä niin mähän rupesin siinä loppuvaiheessa niin sehän kääntyi sitten silleen, että mä hoidin jo esikoista hyvinkin pitkälti, kun tota ja sitten pitkäänhän siinä oli sitten, että mä vastasin hyvinkin pitkälti sitten esikoisesta ja sä vastasit sitten kaksosista sen…

Sara: Niin, juu.

Mikko: ..alkuajan.

Sara: Me oltiin sitä jo etukäteen puhuttu, että mulla oli niinku tavoitteena se, että tai meillä oli tavoitteena se täysi-imetys, että mä koin, että se on niinku ollut meillä toimiva ratkaisu oli esikoisen kanssa ja. Sitten niinku siihen panostettiin aika paljon, että saatiin se käynnistettyä, että siinä Mikko oli taas sitten enemmänkin semmoinen toki niinku ,että kun se imetys on sillä äidillä sitten niinku että mä en käytännössä tehnyt mitään muuta kun on kaks vauvaa niin mä niinku oikeastaan vaan imetin päivät siinä alkuvaiheessa. Sä toit mulle ruokaa, juotavaa hoidit esikoisen ja mä sain niinku keskittyä tavallaan siihen alkuvaiheessa ja sitten ne yövastuut oli meillä niinku selkeä, että niinku mä nukuin tuota tyttöjen kanssa sitten niin kun perhepedissä ja sitten taas Mikko nukkui sitten esikoisen kanssa, että hoiti ne niinku että me vähän niinku jakaannuttiin kahteen huoneeseen, että saatiin semmoinen toimiva ettei kukaan niinku häiriinny liikaa siitä, kun siinä on kuitenkin sitä heräilyä varsinkin pienillä vauvoilla on.

Mikko: Ja sitten pitää kuitenkin huolehtia siitä, että ainakin toinen vanhemmista saisi sitten nukuttua aina, että ei tule jollain tasolla, että ei ole sillä tavalla, jos sen pystyy vaan järjestää, niin ei ole, että on kaksi täysin samassa univajeessa olevaa vanhempaa vaan, että kannattaa sitten vaihdella sitä aina kausittain, että toimintakyky säilyisi sitten perheessä.

Elina: Te sitten sen niinku sen vastuun joo tai että se jako oli sitten tasavertainen ja..

Sara: Tuli siihen tietysti semmoisia hetkiä sitten kun oli vähän vaikeampi öitä, että sitten tuli vähän semmoista, saattoi tulla vähän meidän välille kismaa, että kun tietysti vähän tuntuu että iteltä kädet loppuu ja että jos on niinku se vastuu ollut tavallaan toisella pelkästään, niin kyllä siinä pidettiin sitten hyvinkin tiukkasanaisia keskusteluja välillä yöllä ja vähän puhuttiinkin, että niistä asioista mistä on puhuttu yöllä niin ei tarvitse puhua seuraavana päivänä, ettei jäädä niinku kiinni niihin kun saattaa tietysti sitten tulla tiuskaisuja sun muita, kun on vähän väsynyt ja kiukkuinen siinä kohtaa ja tunteet on pinnassa, mutta että meille se oli niinku toimiva ratkaisu, että se oli niinku se meidän tapa ja sitten kun se musta rupes tuntuu siltä, että mä en enää niinku jaksa sitä yöheräilyä, niin sitten me ruvettiin tekee tavallaan sellaista suunnitelmaa, että no mites me nyt sitten muutetaan tätä meidän yöjärjestelyä ja sitten me muutettiin sitä sitten aika lailla kun he oli, kaksoset oli vuoden ikäisiä sitten, niin vaihdettiin sitten taas niinku, vähän niinku kerrasta että sitten iskä siirtyi sitten taas näitten pienten, pienten vastuuhenkilöksi.

Mikko: Vaihdettiin niinku yöt päikseen, että tota ja tällä hetkellä vieläkin niin nukun sitten kaksosten kanssa samassa huoneessa.

Sara: Niin he on pinnasängyissä.

Mikko: Niin pinnasängyissä, samassa huoneessa ja vastaan sitten heidän, heidän öistään ja yötarpeistaan ja sitten Sara vastaan sitten esikoisen.

Jasmin: No niin.

Mikko: Esikoisen tota tarpeesta.

Elina: Kuulostaa aika semmoiselta selkeältä.

Mikko: Ja kohta varmaan on tulossa uutta vaihdosta sitten, että kun kyllä siinä sitten se huomaa, että itsellä sitten unet väheni, kun kaksosista, kaksosten öistä vastaan verrattuna sitten esikoisen öihin ja sitä nyt on sitten tässä mennyt jonkun aikaa, niin katotaan, että onko sitten taas hetkeksi aikaa vaihdon paikka, että tasaa sitä uniaikoja vähäsen.

Elina: Vaihtelu virkistää tässäkin tapauksessa.

Mikko: Niin, kyllä.

Jasmin: No niin ja mistäs te saitte tai saatte, että onko niinku tukijärjestöt ollu tai lähipiiri? Mitenkä koette?

Sara: Joo siis mä silloin jo raskausaikana itseasiassa otin yhteyttä tota lapsiperheiden niinku tämmöiseen kotipalveluun, että olin lukenut siitä, että kaksosperheille tai monikkoperheille on sitten tarjolla niinku sitä arjen tukea, varsinkin siihen vauvavuoteen, ja mä halusin jotenkin siihen niin kun jo valmistautua, että ettei tulisi sitten semmoista tilannetta, että me ollaankin ihan piipussa. Ja me sit saatiinkin sitten tota sitä kotipalvelua, alkuun oli kaks kertaa viikossa, että se aloitettiin jo silloin kun esikoinen oli, että mä olin, odotin, odotusaikana jo aloitettiin, että se oli sitten kotipalvelu kävi muun muassa niinku sitten esikoisen kanssa ulkona ja tämmöistä mitä mä en enää sitten pystynyt tekemään, kun Mikko oli töissä kuitenkin niin että sitten päästiin.

Mikko: Pitkiä päiviä ja reissutyötä niin tota ei päässyt ihan samalla tavalla ulkoilemaankaan esikoisen kanssa.

Sara: Niin se oli tämmöinen niinku tukijärjestö tai tämmöinen niinku yhteiskunnan tuki mitä me saatiin, ja todella oli tärkeässä roolissa. Ja no meidän niinku tärkein, tärkein tukiverkko on sitten Mikon äiti, joka asuu sitten ihan meidän lähellä, ja on ollut jo esikoisen aikaan tosi isossa roolissa ja merkityksessä siinä ja on edelleen tietysti..

Mikko: Kyllä.

Sara: ..että se on isoin apu ja tuki. Kiitos hänelle siitä.

Mikko:  Tälläkin hetkellä. Kaksosten kanssa, kun me olemme täällä?

Elina: Tukiverkosto on tärkeä.

Mikko: Kyllä.

Sara: Juu.

Elina:  Niin ja koetteko te, että olisitte selvinnyt tavallaan kaikesta tästä ilman että olisi ollut ketään?

Mikko: Kaikestahan selviää, mutta sanotaanko näin, että onhan se helpottanut paljon ja sitten niinku sitä omaa toimintakykyä mahdollistanut, että en nyt halua sanoa, että eikö olisi selvinnyt, mutta sanotaanko että paljon vaikeampaa ja haastavampaa se olis ollut ollut sitten, että miten piipussa sitä olisi ollut ilman, ilman näitä tota niinku tukiverkostoja mitä apua on saanut että..

Elina: Saitteko te kuulla niinku mistään tämmöisestä tukijärjestöistä paljon tai niinku ohjattiinko teitä eri niinku järjestöihin tai..

Mikko: Käytiin silloin, se oli silloin odotusaikana se monikkoperheiden valmennus.

Sara:  Joo.

Mikko: Ja sitä kautta sit sai myös vähän tietoa näistä, että mitä on sitten mahdollisuus jatkossa, minkälaista tukea on mahdollista saada jatkossa ja ehkä sitten siitä monikkoperhevalmennuksesta, niin ehkä silloin se tuntui, se oli vähän semmoinen shokeeraava, tota ainakin allekirjoittaneelle, kun oli ne vaaleanpunaiset lasit päässä ja sitten siinä, siinä tota tuli enemmän sitten tämmöinen, että taidetaankin ollakin vähän lirissä, lirissä tässä tilanteessa sen tota valmennuksen jälkeen, mutta nyt tälleen jälkikäteen kun sitä miettii niin, niin tota se oli sitten, ehkä se pisti pisti tota, niin kun ajattelemaan niitä käytännön asioita, ja vielä vahvemmin sitten..

Sara: Niin se valmisti meidät ehkä myös miettimään sitä niin että että mitä siitä, jos asiat ei ehkä menekään niinku ihan niin putkeen, että niinku vähän niinku varautua siihen. Mutta, joo mä muistan, me oltiin etänä kummatkin eri paikoissa siinä monikkoperhevalmennuksessa ja sitten sen jälkeen niin Mikko ja minä laitettiin niinku viestiä ja Mikolta tulee viesti, että me taidetaan olla aika pulassa, tai tuli se semmoinen tunne ja sitten oli vähän niinku nyt meidän täytyy keskustella tästä vähän, että mites me nyt meinataan, selvitä.

Mikko: Niin ja sitä kautta sit varmaan rupesi myös näitä niinku tukiverkostoja miettimään sitten sen jälkeen, sillä tavalla miettii, että semmoinen herätys.

Elina: Joo, että oli hyötyä siitä.

Mikko: Kyllä, sitä.

Elina: Ettei ollu liikaa pelottelua, mutta semmoista että.

Mikko: Alkuun se ehkä silloin tuntuu, että tuntuu enemmän siltä, mutta jälkikäteen niin siihen on ehkä ihan syynsä sitten, että tota se on hyvä vähän saada herätystä.

Elina: Joo totta. Näistä teidän lasten, puhutaan nyt kaksosista vain tässä hetkessä, niin heidän temperamenteista. Onko he niinku temperamentiltaan kovin erilaiset?

Sara:  No he on kuin yö ja päivä, aivan erilaiset.

Mikko: Aivan erilaiset kyllä.

Elina: Joo, kertokaa vähän niistä ja miten nukkuminen on sitten onnistunut näiden kanssa?

Sara: No siinä sanotaanko, että niin kun itsessään niin kun nukkumiseen siinä on niin kun ollut eroja, että toisella on esimerkiksi olen huomannut jo pienestä, että on ehkä niin kun vähän vähempi tarve sille unelle tai että ei ole ihan niin niin kun suurta tarvetta pitkille unille, niin siinä oli omaa haastetta sitten kun haluttiin tai mulle helpompaa oli pitää heidät niin kuin samassa rytmissä, just tän imetyksen ja nukkumisen ja levon vuoksi. Ja se sitten joissain kohdissa oli vähän semmoista haastavaa, kun toinen toinen haluskin olla hereillä ja näin, että sitten se tietysti mentiin niinku vähän miten pystyttiin, että sitten toinen oli hereillä ja toinen nukkui. Mutta, että ehkä semmoinen mielenkiintoisin ero oli siinä kohtaa, kun me sitten vaihdettiin tätä nukuttajaa, niin että miten erilailla he reagoi sitten tähän, että iskä siirtyi vastuuseen, että siinä oli niinku selkeä ero.

Mikko:  Joo, että tämä jolla on selkeästi vahvempi temperamentti, niin tota hän myös sitten oli temperamenttinen tässä nukkumisessa, mutta itselle se oli ainakin niinku aika yllättäväkin millä tavalla, että hän niinku painoi samantien pään tyynyyn kun silleen että sanotaan että nyt nukkumaan. Niin odotin ehkä sitä, että kiukutellaan vastaan ja taistellaan sitä nukkumista, mutta siinä vaiheessa sanotaan, että nyt mennään nukkumaan niin viisi sekuntia, 10 sekuntia myöhemmin niin pää on tyynyssä ja ihan hiljaa ja nyt nukutaan ja sitten se, jolla joka on sitten enemmän tällainen taiteellisempi ja haaveilevampi, niin hän voi sitten tota edelleenkin niin jodlailla vähän pidempäänkin siellä omassa pinnasängyssä ja temperamenttisempi painaa pään tyynyyn ja kun kerran nukutaan niin sitten nukutaan.

Sara: Niin ja sit silloin alkuaikoina niin jouduit sitten B-tyttöä eli tätä, miten kuvasit taiteilijasielua, niin tota ihan rauhoittelee myös syliin, että hän sitten niinku vaatii semmoista kontaktia, että oli niinku hyvin erilaiset sit nää tavat.

Mikko: Ja hän, B-tyttö heräilee ylipäätään vieläkin niin enemmän öisin, että A-tyttö on sitten tämä temperamenttisempi, niin hän nukkuukin sitten paremmin ja riittää yksi tai kaksi lyhyttä hyssyttelyä yöllä, jos herää, niin hän jatkaa saman tien unia.

Elina: Okei, vähän tommoinen selkeä roolisempi.

Mikko: Selkeämpi siinä temperamentissa, tuo ainakin meillä sitten sen tota selkeydenkin siihen… yöhön.

Elina: Joo että se tuonu jopa tukea sitten niin se, että on niin niinku vahva temperamentti.

Mikko: Kyllä.

Elina: Tosiaan siis oliko tämä juurikin niin, että tavallaan kun teillä vuorot vaihtui tässä yövastuussa, että Mikko otti vastuun yöstä, niin sitä ennen tämmöisiä niinku erilaisuuksia ei niinkään näkynyt mitä puhuitte.

Sara: Joo ei siinä niinku mun kanssa ollut semmoista ehkä niin selkeätä niis öissä, että se oli vaan niinku, että että molemmat heräili kyllä ja halusi sitä tulla rinnalle silloin yöllä, mutta että sitten niinku mulla tuli ehkä enemmän vaan se että niitä heräilyjä rupes tulemaan jo lukumäärällisesti sen verran monta että sitten halusi niinku vaihtaa sen vastuun ihan sillä, että oman jaksamisen turvaksi ja sitten kun vaihdettiin, niin ehkä se oliko se sitten vähän semmoinen niinku reaktio että että ei vitsi, että kun

Mikko: Jonkin sortin kapina, kapinaa siitä, että iskä nukuttaa..

Sara: Että kun iskä nyt on vastuussa, niin en halua iskää ja sitten tyydyn mieluummin nukkumaan niinku vaan hiljaa ja olen liian niinku, mutta että sen jälkeen musta tuntuu, että nyt kun on melkein vuosi mennyt sitä, että sä oot ollut vastuussa niin teidän niinku tän A-tytön ja sinun välit on niinku syventynyt paljon. Ehkä oli niinku huomasi semmosta, että vaikka ei me tarkoituksenmukaisesti, esimerkiksi hoidettu vain aina toista tyttöä, mutta että niinku sä sanoitit sitä silloin vauva-aikana, että oli niinku helpompi luoda suhdetta niinku B-tytön kanssa, kun sitten taas A-tytöllä oli hänelläkin oli semmoisia omia terveyshaasteita siinä, että en tiedä oisko se sitten ollut vaikuttamassa, että hän oli sitten enemmän niinku minuun kiinnittynyt.

Mikko: Sitten se luontainen, että kumpi siihen, heitä on kaksi siinä, niin se kumpi tulee itse syliin ja hakee sitä huomiota, niin saa sitten sitä huomiota. Mutta sitten öiden  vaihtamisen jälkeen niin tota huomasi, että sitten se A-tytön kanssakin just tosiaan suhde syveni ja pääsi sitten samalle tasolle.

Sara: Niin ja sen alun sen semmosen niinku dramaattisen vähän niinku kiukun kautta, että iskähän ei nyt minua nukuta, tai niin kuin iskän kanssa nukutaan vaan, niin sit hän kuitenkin rupesi myös hakee sulta välillä sitä turvaa, että on ollut niitä vaiheita sitten, että iskän on pitänyt silitellä ja rauhoitella, että niinku vaiheita molemmilla.

Elina:  Onko nyt sitten tänä päivänä niin kuinka paljon se on sitten sanoitte, että se on niinku tavallaan tasottunut ja hakee turvaa isiltä, mutta onko vielä nähtävissä niitä semmoisia, mitä tossa sanoitte että, ei isi ei.

Mikko: Ei, ei nyt se on tasottunut aika paljon nytten, että tota siitä on tullut siitä, että tota kun sanottiin siitä että pää tyynyyn samantien kun tota sanotaan hyvät yöt, niin siitä on tullut ihan standardi A-tytön kanssa.

Sara: Niin ja niinku päiväsaikaankin, mä sanoisin, että verrattuna esimerkiksi esikoisen kanssa, esikoinen on vieläkin ehkä enemmän semmoinen niinku, että äidin pitäis tehdä kaikki. Mutta että koska on ollut sitten tää ihana tilanne, että meillä on ollut kaksi vauvaa samaan aikaan, niin se vastuunjako on niinku alusta asti ollut niinku paljon tasaveroisempaa, niin sitten mä niinku huomaan lapsissa, että kaksoset niinku ihan yhtälailla myös voi hakeutua iskältä hakeen turvaa ja syliä ja lohtua, että se ei olekaan niin kuin enää vaan se äiti. Ja mikä on tietysti mulle ihana ja hyvä asia, että se ei oo kaikki äidin niskassa.

Elina: Joo.

Sara: Niinku se sitten ehkä helposti ja esikoisen kohdalla, kun siinä oli sitä niinku et jotenkin ensimmäistä kertaa vanhempana. Ja en tiennyt, että miten tässä nyt toimia, niin sitten mä ehkä otin enemmän sitä, että mun nyt täytyy niinku äitinä ottaa se vastuu, mutta että siitäkin me puhuttiin jo etukäteen ennen kuin kaksoset syntyi, että niinku haluaa niinku jotenkin siihen, että meillä on nyt sitten kaksi vauvaa ja mä jouduin tavallaan niinku heti luovuttaa sen niinku, että mä en pysty vastaamaan enää kaikesta, että sitten se oli niinku oikeasti meille tosi siunaus siinä mielessä, että me saatiin kaksi vauvaa samaan aikaan, niin se on kasvattanut meitä myös aika hyvin tämmöisenä tiiminä ja vanhempina sitten aika paljon.

Mikko:  Niin ja muutenkin elämässä sitä, että tota kaikkea ei kannata eikä voi optimoida ja tehdä täydellisesti, vaan tota täytyy vähän tota, ei nyt mitään että tehdään sinne päin, mutta että se vähempikin riittää, tuonut tossa pitkälle.

Jasmin: Mitenkäs sitten nukkuuko tai nukkuiko kaksoset samassa vai eri rytmissä.

Sara: Pyrittiin pitää siinä samassa rytmissä silloin ihan vauva-aikaankin, et se kyllä oli meille semmoinen toimiva tapa et just sen niinku imetyksen ja sitten sen oman levon kannalta, että saisit niitä hetkiä, kun he sitten nukkui samaan aikaan päiväunia, niin mä pystyin sitten niinku saamaan sen oman hengähdyksen sinne väliin, niin pyrittiin pitää sitten se semmoisessa samassa rytmissä ja aika lailla nytkin me mennään.

Mikko: Niin, tällä hetkellä mennään, että tota ihan sama rytmi, täysin sama rytmi tällä hetkellä jos toinen B-tyttö aamuisin haluis nukkuu vaikka vähän pidempään joskus tai A-tyttö, niin kyllähän sitten herätelläänkin, samaan aikaan.

Sara: suhteellisen.

Mikko: Että hyvin pienellä lisäunella verrattuna toiseen, niin.

Jasmin: Mitenkäs oletteko te kokeillut että unikoulua? Onko teillä kokemusta?

Sara: No ei oo sinänsä niinku suoranaisesti mitään unikoulua kokeiltu, mut sitten tossa oli semmoista vähän enemmän oli heräilyä ja Mikolla oli vähän sen jaksamisen kanssa tuli myös vähän haastetta, niin me kokeiltiin siirtää kaksoset niinku nukkumaan omaan huoneeseen pinnasängyissä ja se oli semmoinen viikon kokeilu ja me todettiin että ei ollu hyvä aika siihen, että siis siinä kävi niin että tää A-kaksonen joka oli nukkunut todella hyvin siihen asti, niin hän hän reagoi siihen aivan valtavalla niinku voimalla, että hän alkoikin yhtäkkiä valvomaan ja itkemään. Ja se se oli niin, että sitten mä olin sitten niinä öinä yritin rauhoitella ja mä en nukkunut sen viikon aikana yhtään ja sitten todettiin, että nyt ei ehkä ei ollut vielä se aika, että huomattiin, että ehkä se varmaan jonkinlaista eroahdistusta tai jotain että niinku että liikaa tuli muutosta sitten toiselle. Toinen olisi ehkä vähän niinku nopeammin sopeutunutkin siihen, mutta että sitten todettiin että.

Mikko: Tästä varmaan ihan jo se temperamentti tuli sitten hyvin esille.

Ja tosiaan sitten, että ei siinä sen kokeiluviikon aikana niin tota kumpikaan ei pahemmin nukkunut ja sitten varmasti siihen sitten vaikutti se, että kun tää huone mihin heitä nukutettiin, niin oli sitten sun makuuhuoneen naapurissa niin tota.

Sara: Niin en tiedä, vaikuttiko niin..

Mikko: Niin sitä kautta kaikki kuului sitten jos selkeästi sulle, että säkään et pystynyt nukkumaan, vaikka itse yritin siellä nukuttaa.

Sara: Ja sitten niinku muutenhan nyt ollaan ehkä enemmän menty silleen lastentahtisesti tai niin kun että se ei oo sillä lailla niinku mitään suoranaista unikoulua, mutta onhan sekin eräänlainen unikoulu ollut kun siirrettiin tavallaan ihan lennostahan me vaihdettiin sitten iskä esimerkiksi vastuuseen ja me sitäkin niinku mietittiin etukäteen, että no että tehdäänkö me se jotenkin vaikka vaiheittain, että ensin toinen kaksonen totutetaan, mutta sitten me päätettiin että okei nyt mennään niinku kerralla sinne syvään päätyyn ja vaihdetaan niinku kaikki kerrasta ja se oli meille toimiva, se toimi hyvin sitten koska sitten siinä vaikka siinä onkin tavallaan se että on kaks vauvaa samaan aikaan, oli siinä, mutta juuri taaperoiksi muuttumassa, mutta että niin kuin se toimi mun mielestä siinä kohtaa meillä hyvin, että hyvinkin niin kuin haettiin, vaan aina sitä meille toimivaa ratkaisua, että ei niin kuin semmoista…että..

Mikko: Ei mitään oppikirjaa, että oppikirjaratkaisuja välttämättä.

Sara: Niin ja sit olihan meilläkin niin kuin siinä arjessa vauvavuonna semmosia vähän niin kuin koomisiakin tilanteita, että missä sä vaihdat toiselle vaippaa ja sitten huomaat, että toinen on ehtinyt nukahtaa jonnekin leikkimatolle, ja niinku tämmöisiä että siinä niinku huomasi, että et sä ehdi optimoimaan että sä mietit, että nyt on tää uni-ikkuna ja nyt mä siirrän hänet nukkumaan, vaan hän oli nukahtanut siihen. Että semmoista vähän niinku löysätä sitä semmosta että ei aina sitten pysty tekemään niitä asioita hyvin tai jotenkin meillä on, en mä tiedä onko meillä vähän semmoinen yhteiskunta nykyään, että mikä haluaisi tehdä kaikki niin optimaalisesti ja suositusten mukaisesti, niin tää on ollut kyllä semmoinen hyvä koulu, että ei se vaan onnistu, mutta ja silti kaikki menee ihan hyvin. Ei meillä ole niinku sillä lailla ollut siitä ongelmaa, että se on ehkä vaan opettanut sen, että niistä kaikista selviää ja meillä on oikeasti on ollut siellä toki niitä rankkojakin ajanjaksoja, että mistä ei edes ole hirveästi muistikuvia enää, koska ne on ollut tietysti aika vähillä unilla, mutta että se on, kaikista selviää.

Elina: Ihanan armollista.

Sara: Niin niin. No niin.

Elina: Teillä oli tosiaan, sanoitte siitä esikoisen unihaasteesta, niin oliko silloin sitten paljon semmoisia erilaisia kokeiluja? Olitteko te niinku pitkäjänteisempiä hänen kanssaan?

Sara:  Mä sanoisin, että se oli ihan pelkkää selviytymistä silloin, mutta se oli ihan eri kontrastissa silloin. Ne unihaasteet oli semmoisessa skaalassa, että silloin niin kun oikeasti vaan niinku yritettiin selviytyä yhdestä päivästä toiseen ja se oli niin iso se kontrasti sitten kun ne unet muuttui, että mä muistan että mä mietin vaan, että miksi en mä aikaisemmin niinku vaan puskettu läpi, että tää ei niinku ole normaalia että silloin oli vähän niinku syyllisti sitten itteensä, että mulla oli se niinku tunne että eihän tää nyt voi olla, mutta kun oli ensimmäistä kertaa äitinä niin oli vähän sitten epävarma että onko se, ja tietysti niinku molemmat siinä yritettiin vaan niinku että no ehkä tää nyt sitten vaan kuuluu koska meille myös sanottiin sitä paljon esimerkiksi neuvolasta että tää on normaalia. Niin sitä ehkä sitten vaan luotti siihen, mutta että niin se oli hyvin erilaista aikaa ja nyt sitten niin kuin se myös toi sitä kontrastia sieltä, että vaikka meillä on nyt kaksi vauvaa ollut samaan aikaan, niin se on ollut eräällä tavalla, jopa helpompaa sitten kaksi, meillä, meidän kohdalla.

Toki kaikki vauvat on erilaisia.

Mikko: Niin ei se sitä välttämättä kaikilla ole, kaikilla tietenkään, mutta meille sitten oli. Olihan se tota oliko kaksosten syntymän jälkeen pari kolme viikkoa niin oli semmoinen todellinen vauvakupla ja muuta että aijaa, että oltiin ehkä varauduttu…

Sara: Niin pahempaan.

Mikko:  Pahempaan ja sitten tota.

Sara: Ja se oli oikeastaan aika ihana..

Mikko: Ja nukkuminen olikin, olikin sitten ihan jotain muuta, mitä odotettiin.

Sara: Se oli ihana saada myös se kontrasti siihen, että meillä oli ollut se aika niinku rankka kokemus sieltä esikoisen vauvavuodelta ja sitten taas kaksosten vauvavuosi alkoi meillä hyvinkin semmoisessa rakkaudellisessa vaaleanpunaisessa kuplassa. Sen jälkeen on ollut omat haasteensa mut että niinku se aloitus oli semmoinen, että musta tuntuu että me niinku oltiin vaan semmoinen ihana tiivis perhe ja kaikkea. Se oli tossa omassa pesässä ja se niinku hyvä hyvä alku sille kaikelle mitä on sitten sen jälkeen tietysti on haasteita tullut, mutta.

Elina: Että tää voi mennäkin näin.

Sara: Niin, voi myös, aina on niin kuin se myös se toinen puoli, että ei ikinä tiedä.

Mikko: Nimenomaan niitä kausia siinä, että on, on niitä vaaleanpunaisia ja sitten on vähän toisen värisiä kausia myös.

Elina: Niinpä.

Mikko: Että ne, ne tulee ja menee.

Elina: Jep, onko tää niinku tavallaan kaksosten myötä tuonut semmoista joustavuutta teille, että te ette myöskään oo niin silleen armottomia itsellenne.

Mikko: Ehdottomasti, että tota meillä oli tämmöinen slogan alkuaikana silloin, että Mikko kolmen lapsen isä, kun mä olen siis itse semmoinen aika armoton itseäni kohtaan ja muuta siihen tyyliin, että kun joutuu oikeasti niinku löysäämään todella paljon, että ne asiat ei tarvitse tehdä täydellisesti vaan tota paljon vähempikin riittää. Saralla on siellä sitten sellasista tietyistä sloganeista mitä mä sanoin…

Sara: Se jäi semmoiseksi lentäväksi lauseeksi meillä sitten vielä, Mikko kolmen lapsen iskä niin.

Mikko: Toimii, toimii täysin eri tavalla kuin tyyliin pari kuukautta aikaisemmin.

Sara: No mulla oli ehkä sitten se, että mä jouduin tavallaan varustautua siihen avun pyytämiseen, että mulla oli ehkä vähän oma haasteensa ottaa apua vastaan ja että mulla oli just se semmoinen itseselviytymisen kulttuuri siellä taustoilla, niin sitten mä niinku halusin siihen keskittyä, että mun tarvii niinku se itsessäni muuttaa, jotta mä voin selvitä myös äitinä, koska oli se kokemus just siitä esikoisen rankasta vauvavuodesta, niin osasi ehkä niinku jo vähän ajatella, että no mitä mä voisin sitten tarvita tukea siinä ja sanotinkin sitä sulle aika paljon, että minkälaista apua ja tukea mä voin sitten tarvita siinä alussa. Ja kyllä mä sanoisin, että meidän niinku semmoinen yhteishenki ja tiimityö ja kaikki on parantunut tässä ja on niinku vähän niinku pakosta, se on vaan hyvä asia tietysti.

Mikko: Niin hyvä asia että pakotetusti.

Elina: Ehdottomasti.

Jasmin: Olisiko teillä vielä jotain vinkkejä monikkoja odottaville ja monikkovanhemmille, jotka olisitte itse toivoneet tietävän.

Sara: No en ehkä niinku rupea nyt tässä jakaan suoranaista vinkkiä, mutta ehkä se juurikin se semmoinen niin kun avoin keskustelu siitä, että varustautuu vähän niinku monenlaiseen skenaarioon ja sitten löytää ne omalle perheelle toimivat tavat toimia. Ja itsekin itse asiassa silloin vauvavuonna niin oon tutustunut niinku somen kautta muutamaan kaksosvanhempaan ja sitten oon saattanut heiltä kysyä vaikka, että miten he on ratkonut, koska onhan se välillä vaikeata löytää semmoista, että no miten me nyt toimittaisi ja sainkin tosi myös toimivia vinkkejä mitkä auttoi meillä sitten joihinkin haastaviin hetkiin, että se semmoinen siinä on oma niinku kun sitten se monikkoperheen arki on erilaista kuin vaikka yhden vauvan kanssa, niin sitten sieltä pitää löytää niitä vähän toimivia kikkoja, kikkakolmosia, mitkä meidän perheessä toimii, mutta että se on ollut sitten enemmänkin tämmöistä vähän että yritä ja kokeile ja sitten epäonnistu ja sitten..

Mikko:  Löydät sieltä ne omat parhaat, että ehkä just sitä kautta, että siihen niinku vanhemmuuteen ja siihen niin ei oo mitään tota manuaalia ja minkään oppikirjan mukaan tarvii mennä sit siinä, että tota jokaisella on se oma arki ja omat omat tavat, että ei, ei lähdetä kattoon liikaa että miten muut tekee, koska ne samat asiat mitkä toimii jollain toisella, niin ne ei todennäköisesti hyvin suurella todennäköisyydellä ne ei tule toimimaan sulla, teillä teidän perheessä sitten samanlaisena, niin tota siitä tulee ihmisille, oon huomannut ja ympärilläkin, että tulee todella paljon sitten suorituspaineita siitä miten ympäristö tekee asioita sitten.

Sara: Siinä on se sosiaalinen media nyt yksi semmoinen, että siinä on niinku puolensa, että se voi tuoda sitä painetta toimia tietyllä tavalla, mutta että mä ehkä haluaisin tuoda sitä näkökulmaa just siitä armollisuudesta ja siitä, että löytäisi niitä omia omia ratkaisuja että ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa vaan että se on just silleen teidän perheelle ja meidän perheelle on eri tavat ja niin hyväksytään se.

Mikko: Ja sitten se mikä toimii, niin se voi muuttua sitten matkan varrella kuukauden päästä, niin tota se täytyy tehdäkin ihan eri tavalla mutta, koska lapset kasvaa ja muuttuu ja ympäristöön siinä muuttuu niin niin tota ei ole yhtä eikä kahta oikeeta tapaa tehdä asioita. Ja armollisuutta tosiaan se niinku, että vanhempien pitää jaksaa ja jos, jos sitä vanhemmuutta suoritetaan, niin sitten vanhemmat ei jaksa ja sitten ei myöskään, se näkyy sitten lapsissakin.

Elina: Ei tarvii pelätä epäonnistumista ja muutoksia.

Mikko: Nimenomaan.

Jasmin: No niin, isot kiitokset Sara ja Mikko, että jaoitte palasen teidän elämästänne meille ja kaikille kuulijoille. Me toivotamme teille paljon oivalluksia ja ilon hetkiä kiireisen lapsiarjen keskelle.

Sara: Kiitos paljon, ja voimia kaikille samassa tilanteessa oleville tai heille, jotka on joskus tulevassa, tulevassa samassa tilanteessa.

Mikko: Kiitoksia.

Jakso päättyy.