Äidiksi äitienpäivänä

12.05.2024

Tiesin jo pienenä tyttönä, että joku päivä haluan tulla äidiksi. Haaveet olivat ne perinteiset: mies, pari lasta, omakotitalo ja koira. Opiskelut ja työelämä veivät kuitenkin mennessään, eikä silloin uskaltanut antaa aikaa lapsihaaveille.

Jossain kolmenkympin kynnyksellä lasta alettiin vihdoin ”yrittämään”. Vuodet kuitenkin kuluivat, eikä lasta alkanut kuulua. Eihän tämän näin pitänyt mennä?
Siitä alkoi pitkä lapsettomuushoitopolku, joka piti sisällään ainakin sen sata pettymystä ja muun muassa eron silloisesta puolisosta.

Nykyisen puolisoni tavattuani uskalsin vielä lähteä uuteen yritykseen. Yritys toisensa jälkeen kuitenkin epäonnistui ja olin jo lähes luopunut toivosta. Mitä jos en koskaan saisikaan olla äiti? Vajaa kuusi vuotta sitten kävimme viimeisessä pakastealkionsiirrossa, jossa kohtuuni istutettiin kaksi vihoviimeisintä alkiota. Olimme jo tuolloin sopineet, että jos tuokaan kerta ei onnistuisi, pitäisimme miettimistauon. En silloin ollut varma, olisiko meistä kumpikaan enää pystynyt jatkamaan yrittämistä.

Mutta niin vain ihme tapahtui! Sain raskaustestiin elämäni ensimmäisen plussan. Ja niitä testejäkin taisin tehdä useamman, ihan vain varmistaakseni, että se piti varmasti paikkaansa. Minulla oli jo heti ihan alusta saakka hurjaa pahoinvointia, oksetti ja pyörrytti. Ihan kuin maailmankaikkeus olisi halunnut viestittää ja kertoa mitä sieltä on tulossa. En ollut villeimmissäkään unelmissani uskaltanut toivoa, että molemmat alkiot olisivat pysyneet mukana kyydissä. Kävimme varhaisultrassa syntymäpäivänäni ja siellä selvisi, että ne kaksi pinon viimeisintä alkiota olivat tarranneet molemmat kiinni ja lujasti. Tuota syntymäpäivälahjaa on vaikea pistää paremmaksi.

Viikot kuluivat nopeasti, vaikkakin koko raskausaika oli täynnä huolia ja pelkoja. Menettämisen pelko, avuttomuus uuden edessä. Onko minusta varmasti tähän?

Kaikki sujui kuitenkin paremmin kuin hyvin. Pahoinvointi laantui jossain vaiheessa ja uskalsimme hiljalleen lähteä tekemään hankintoja. Oli ihanaa, kun sai vihdoin hypistellä maailman pienimpiä vaatteita.

Rakenneultrassa selvisi, että meille oli tulossa kaksi poikaa. Ajattelin, että veljeksistä tulisi varmasti tiivis kaksikko ja he saisivat toisistaan loppuelämäksi tukea ja turvaa. Loppuodotus meni mukavasti muutamia kolotuksia lukuun ottamatta. Yritin ajatella positiivisesti, nauttia isosta mahasta ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin vuosien odotus oli ohi. Pojat saapuivat maailmaan äitienpäivän iltana kiireellisellä sektiolla raskausmyrkytyksen vuoksi. Se äitienpäivä oli ikimuistoisin! Minusta tuli vihdoin äiti. Nyt äitienpäivänä nuo samaiset vesselit juhlivat omia 5-vuotissynttäreitään. Kyyti on ollut hurjaa alusta saakka. Olen selvinnyt vauvavuodesta ja taaperoiden uhmaiästä. Olen nähnyt, kuinka veljeksistä on kasvanut tiivis kaksikko niin hyvässä kuin pahassa. He rakastavat toisiaan ja ovat toistensa parhaita kavereita. Ihan niin kuin ajattelinkin. Veljekset ovat myös saaneet itselleen pikkuveljen. Ja on meillä se omakotitalokin sekä kaksi koiraa. Olen siis saanut kaiken sen, mistä olen joskus haaveillut. Enemmänkin!

Palaan usein mielessäni siihen hetkeen, kun syli oli vielä tyhjä ja olimme menossa sitä sadatta hoitokertaa kohti. Sydämessä muljahtaa ja tunnen valtavaa kiitollisuutta. Olen todella etuoikeutettu, että saan kutsua itseäni sekä äidiksi, että monikkovanhemmaksi ❤️.

Johanna

Blogin kuva: Pexels / Andre Furtado