Kansainvälisen kaksosäidin kulttuurisia kohtaamisia
21.03.2024
Uusi blogisarja alkaa, osa 1
Hyvät monikko(htalo)toverit!
Olen Pauliina Haustein, 5-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti. Asumme nykyään mieheni kotimaassa Saksassa, mutta tytöt syntyivät Turussa, jossa ensimmäisinä vuosina paikallisen monikkoyhdistyksen tuki, tapahtumat ja yhteisö muodostui meille todella tärkeäksi. Elämme melko kansainvälistä elämää – lasten 2-vuotissynttäreitä juhlittiin juuri tänne muuttaneena, joka olikin heidän kolmas kotimaansa siihen mennessä – mutta suomalaisen monikkoperheyhteisön merkitys kulkee edelleen matkassa mukana kultaisina muistoina ja lomatreffeinä.
Kun turkulainen lääkäri ultrassa raskausviikolla 6 sanoi ”oho, kaksoset!”, minä tai mieheni emme tunteneet ketään kaksosia. Ei suvussa, ystäväpiirissä, työyhteisöissä. Monikkojen mahdollisuus, tai oikeastaan edes olemassaolo, ei ollut ikinä juolahtanut kummallekaan mieleen. Ensijärkytyksen jälkeen kaivoin mielestäni yhden työkaverin toisessa kaupungissa, jonka tiesin joitakin vuosia aikaisemmin saaneen kaksoset. (Essi-raukka, kiitos vaan, kun vastasit puhelimeen, et tiennytkään millaiseksi kaksos-wikipediaksi jouduit…) Löysin ryhmät ja nettisivut ja ilmoittauduimme kaikille mahdollisille tapaamisille ja kursseille heti.
Turun monikkoyhdistyksen perhevalmennuksessa kerrottiin, että ”usein näistä valmennuksista voi syntyä elinikäisiä ystäviä”. Katselin ympärilleni ja ajattelin että no jaa-a, meille ei kyllä varmaan ainakaan käy niin, niin erilaisen oloista porukkaa, ikähaitarikin varmaan 20 vuotta. Kuinkas sitten kävikään… Tullessani raskaaksi olin muuttanut Turkuun Los Angelesista vain muutama vuosi aikaisemmin, ja olin pian ensikertalaisäiti ilman sukua tai käytännön tukiverkkoja lähellä, ja joku kotona huusi koko ajan. Vauvavuoden aikana en odottanut mitään niin paljon, kuin kuukausittaisia viiden äidin (ja luonnollisesti kymmenen vauvan) treffejämme, ja puhelimen whatsapp-ryhmä tuntui monena päivänä hukkuvan pelastusköydeltä. Meitä yhdistävä monikkovauva-arki osoittautui vahvemmaksi vertaistueksi, kuin olin osannut aavistaa, ja ulkomaille muuttoni jälkeen olen huomannut, että monikkoperheiden verkostoituminen tai yhteisöllisyys eivät ole missään tapauksessa itsestäänselvyyksiä.
Kiitollisena Suomen monikkoyhdistyksen ja kaikkien vapaaehtoisten tärkeälle työlle ryhdyn kirjoittamaan pientä blogisarjaa, jossa jaan aiheeseen liittyvää elämäämme kansainvälisestä vinkkelistä. Saatuani tukea teiltä, hyvät ystävät, olen laittanut sitä myös jakoon, esimerkkinä erittäin mieliinpainuva kohtaaminen pian tänne muuttomme jälkeen: olin 2,5v tyttöjeni kanssa paikalliskylämme leikkipuistossa ja huomasin jossain vaiheessa, että eräs isä huolehti kolmesta lapsesta, arviolta 4-vuotiaita. Vaatteiden perusteella näytti siltä, että siinä oli kaksoset ja joku heidän kaverinsa. Alkeellisesta saksantaidostani huolimatta menin tervehtimään ja osoitin lapsiamme kysyen, ”Kaksoset?” Hän katsoi minua ja vastasi ”Ei… kolmoset”. Katsoin häntä sanattomana, reaktioni tuli aitona ja spontaanina… ja (kun oli itselläkin niinä aikoina vähän vaikeaa) aloin itkeä puhtaasta empatiasta. Mitä teki ronski ja iso saksalaismies? Häneltä alkoi myös valua kyynel silmäkulmasta, sitten hän halasi minua, ja sanoi painokkaasti huudahtaen kyyneltensä keskeltä: ”Sinä ymmärrät”!
Tämän melodramaattisen kohtauksen jälkeen aloimme nauraa, pyyhimme kyyneleet ja juoksimme jälleen viiteen eri suuntaan. Epätyypillisempää suomalaisen ja saksalaisen kohtaamista on vaikea kuvitella… mutta se olikin taaperoikäisten monikkovanhempien kohtaaminen keskellä pandemiaa!
Pauliina Haustein
Entinen turkulainen, 5-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti ja suomalainen sellisti, joka on muuttanut perheineen Keski-Eurooppaan. Blogisarja esittelee monikkoperhe-elämään liittyviä erilaisia kulttuurisia kohtaamisia.