Kolmas äitienpäivä konkretisoi monikkoäitiyden

07.05.2021

Lumet ovat sulaneet hurjaa vauhtia, kevät on saapunut ja kesäkin jo häilyy taivaanrannassa. Pian on kevään ja kesän taitekohta, äitienpäivä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun nimenomaan oikein odotan tuota päivää.

Toukokuussa vuonna 2017, istuessani oman äitini vieressä ravintolapöydässä äitienpäivälounaalla siskoani vastapäätä, en voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan aavistaa, että seuraavana vuonna olisin itse kahden lapsen äiti. Niin kuitenkin kävi, seuraavana vuonna tammikuussa syntyivät meidän ikiomat kaksoset, poika ja tyttö. Sairaalassa synnyttäneiden osastolla eräs tuntematon juuri isoäidiksi tullut nainen kysyi, kumpi tuli. Oli aika hienoa vastata: molemmat.

Äidiksi tulemisen sisäistäminen ei vain käynyt käden käänteessä. Ensimmäinen äitienpäiväni itse äitinä oli kiireinen ja kaoottinen. Muistan saaneeni joitakin onnitteluja ja naureskelleeni, miksi hän ja tuokin onnittelee, kun enhän minä heidän äitinsä ole. Samalla imetin, lämmitin maitoa, pumppasin, vaihdoin vähän vaippaa ja hyssyttelin vuorotellen kumpaakin vauvaa sylissäni. En ollut jotenkin sisäistänyt äitiyttäni vielä lopullisesti, eikä lapsetkaan kyllä äitienpäiviä vielä minulle toivotelleet.

Seuraavana vuonna vietin äitienpäivän lentokoneessa. Yksivuotiaiden kanssa lentäminen oli suhteellisen jännittävää puuhaa. Mietitytti, kuinka he nukkuvat, miten syömiset onnistuvat ja itkevätköhän he koko matkan. Kyllähän niitä haasteitakin riitti eikä huutoitkuiltakaan vältytty. Vaipanvaihto lentokoneessa oli unohtumaton kokemus. Äitienpäivä meni ohitse täysin, ei siinä paljon mitään juhlittu.

Siksi viime vuonna yllätyinkin perusteellisesti, kun kaksivuotiaani kipittivät iloisina isänsä kanssa sänkyni viereen äitienpäivän aamuna. Molemmilla oli kädessä itse piirretyt kortit, ja he eivät olleet pysyä nahoissaan innostuksesta. Kovin paljon sanoja ei vielä silloin tullut, mutta ”äiti” tuli kyllä oikein selvästi, sekä laulu ”paljon onnea vaan” harmonisesti kuorossa. Lapset olivat hyvin sisäistäneet, että tuo oli minun juhlapäiväni. Koko päivän he halusivat touhuta minun kanssani, ja tuli luettua erittäin monta kirjaa kaksi taaperoa sylissä kiinnostuneina kuuntelemassa. Eri kirjat kiinnostivat tietenkin, joten luin koko ajan kahta kirjaa samaan aikaan. Iltapäivällä syötiin koko porukka mansikkakakkua. Vasta tuolloin jotenkin todella sisäistin, että olen tosiaan näiden kahden pienen – samanikäisen, mutta niin erikokoisen ja erilaisen – lapsen oma äiti. Että äitienpäivänä meidän perheessä minä olen se, jota juhlitaan. Ja tottakai muistetaan myös lasten isoäitejä.

Nyt siis osaan jo odottaa tulevaa äitienpäivää. Kaksoset ovat nyt kolmevuotiaita, onnittelulaulu taipuu mennen tullen kokonaan ja englanniksi myös (eipä haittaa, vaikka siinä puhutaankin tarkalleen ottaen syntymäpäivästä), ja puhuakin osaavat jo ilman mitään rajoituksia. Haaveilen, että saisin tänäkin vuonna jotain heidän itse tekemäänsä (veikkaan, että päiväkodissa tuleekin jotain tehtyä), ja saisin kuulla heidän suustaan jotain ihanaa, ajatuksia äidistä. Herkuttelukin äitienpäivään kuuluu, ja todennäköisesti tyttäreni mielestä juhlapäivään kuuluu nimenomaan mansikkakakku, kun taas poikani ei-niin-makeanystävänä todennäköisesti toivoo jäätelöä. Tai mahdollisesti nakkeja. Molempien toiveet varmasti huomioidaan. Ja ennen kaikkea muistan äitienpäivänä jälleen ajatella, miten mahtavaa on saada olla äiti, ja miten ainutlaatuista on olla nimenomaan kaksosten äiti.

Paula Peltonen

Kaksosten äiti, monikkoyhdistysaktiivi