Kaksosperheen arkea odotusajasta ensimmäisiin kuukausiin kotona

13.12.2023

”Älkää nyt pelästykö, mutta täällä on kaksoset.” Jotakuinkin näillä sanoilla lääkäri varhaisultrassa meille asian ilmoitti. Taisin itkeä onnesta. Silloin meille ensimmäisen kerran kerrottiin, että raskautta ei riskien vuoksi tulla päästämään pidemmälle kuin raskausviikkoihin 36–37.

Lähes koko odotusaika meni omalta osaltani sumussa. ”Arki” tarkoitti lähinnä sohvalla ja sängyssä lepäämistä ja vain aivan välttämättömimpien asioiden hoitamista. Olin jo ennen varhaisraskauden ultraa kärsinyt munasarjojen hyperstimulaatiosta – nestettä oli kertynyt vatsaonteloon, ja vatsani oli erittäin kipeä. En saanut liikkua moneen viikkoon, enkä olisi edes pystynyt. Piti odotella nesteen itsekseen poistumista. Sikiöillä vaikutti tästä huolimatta olevan kaikki hyvin, vain minä kärsin. Ilmeisesti pitkä liikkumattomuus aiheutti pahan ummetuksen, jonka takia ei mennyt kauaa ennen kuin minulla alkoi kolme viikkoa kestävä vesiripuli. Menin todella huonoon kuntoon, ennen kuin pääsin sairaalaan. Tämän jälkeen ehdin tuntea olevani kunnossa vajaan kahden kuukauden ajan, kunnes mukaan tulivat pahat liitoskivut, jotka aiheuttivat unettomuutta. Kävimme kontrolleissa TAYS:ssa 1–2 viikon välein, mikä on tavallista kaksosraskaudessa. Kaksosraskauteen liittyvät riskit aiheuttivat koko raskauden läpi kestävän huolen, joten en pystynyt juurikaan iloitsemaan raskaudesta. Pyrimme siitä huolimatta valmistautumaan kaksosten tuloon etukäteen niin hyvin kuin pystyimme asunnon, auton ja tarvikkeiden osalta. Osallistuimme myös sairaalan monikkovalmennukseen. Olimme niin hyvin valmistautuneita kuin mahdollista, mutta silti tuntui, ettemme olleet yhtään valmiita, kun synnytys alkoi. Synnytys itsessään oli nopea ja helpohko verrattuna odotusaikaan. Vauvat syntyivät kuuden minuutin ikäerolla, ja heidät vietiin suoraan vastasyntyneiden teholle. Siitä alkoi sairaala-arki.

Vihreitä kotiutusvaloja odottaen

Sairaala-aika oli minulle erityisen vaikea, ja huomasin jotenkin odottavani, että elämä kaksosten kanssa alkaa vasta sitten, kun pääsemme kotiin. En sairaalassa pystynyt olemaan oma itseni vauvojemme seurassa. Sairaala-arkeani varjostivat myös kohoava verenpaine sekä kohtutulehdus. Verenpainelääkitys ja verenpaineen mittailu olikin yllättävän haastavaa sairaala-arjen keskellä. Koska kaksosemme eivät osanneet alussa syödä rinnalta, minun tehtäväni oli pumpata maitoa niin usein kuin ehdin, mielellään noin kolmen tunnin välein. Kun vauvat alkoivat syödä itse, heidät syötettiin ja heidän vaippansa vaihdettiin kolmen tunnin välein. Jo pelkästään maidon pumppailu yhdistettynä vauvojen vaipanvaihto- ja syömisrytmiin sekä meidän omiin ruokailuihimme tuotti haasteita. Sen lisäksi olisi vielä pitänyt ehtiä mittailla omaa verenpainettani ja muistaa syödä lääkkeet kolme kertaa päivässä. Toki nämä samat asiat olisi täytynyt hoitaa kotonakin, sairaalassa vain tunsin oloni lamaantuneeksi ja epätodelliseksi – kuin olisimme olleet ulkomailla hotellissa. Ulkona lumi suli pois niiden reilun kolmen viikon aikana, jotka sairaalassa vietimme ja takatalvi muuttui kesäksi ihan huomaamattani. Omien tarpeiden ristiriitaisuus oli haastavaa. Toisaalta oli tarve olla vauvojen luona, ja toisaalta oli tarve levätä. Lopulta kehoni päätti puolestani, kun minulla nousi kuume, minkä vuoksi jouduin lähtemään kotiin. Lääkäri totesi kohtutulehduksen ja määräsi antibiootit.

Vauvoillemme oltiin sairaalajakson alussa tuotu liikennevalot kehityksen eri osa-alueille, joita olivat mm. lämmönsäätely ja syöminen. Kun kaikissa olisi vihreä, se tarkoittaisi, että pääsisimme kotiin. Meidän kohdallamme ehkä vain unohdettiin päivittää näitä valoja, sillä ne pysyivät samana suunnilleen koko jakson ajan. Kunnes sitten paria päivää ennen kotiutumista ne käytiin kaikki vaihtamassa vihreiksi. Kotiutuminen tuli siis meille yllättäen, ja meistä tuntui, että ehkä vauvamme eivät olleetkaan vielä valmiita. Kotiuduimme ristiriitaisin tuntein: helpottuneina ja huolestuneina.

Ensimmäiset pari yötä menivätkin totutellessa siihen ajatukseen, että vaikka vauvojamme ei koko ajan monitoroida, heillä on silti kaikki hyvin. Kotona oli huomattavasti paljon helpompaa nukkua sairaalaan verrattuna, ja koska pienet keskosvauvamme vain söivät ja nukkuivat, oli elämä hyvinkin rauhallista. Vaikka teimme kaikki samat asiat kuin sairaalassakin, tuntui alkuun aikaa olevan paljon enemmän käytettävissä. Aloimme alusta asti käydä vaunulenkeillä lähes päivittäin, ja saimme huomata ihmisten olevan hyvin kiinnostuneita kaksosista. ”Onko kaksoset?” ”Onko identtiset?” ”Oho, teillä onkin siinä sitten kädet täynnä” ”Siinä sitä riittääkin käsityötä”. Samat kysymykset ja kommentit toistuivat päivästä toiseen.

Meillä nukutaan hyvin

Mielestäni asia ei ole niin yksiselitteinen, että kaikki automaattisesti olisi raskasta kaksosten kanssa. Meidän kaksosemme ovat alusta asti nukkuneet 11–12 tuntia yhdellä tai kahdella herätyksellä pois lukien se aika, kun heidät piti herättää kolmen tunnin välein syömään. He viihtyivät pitkään ihan itsekseen, ja kun he alkoivat vaatia enemmän seuraa, heistä alkoi olla jo seuraa toisilleen. En väitä, etteivätkö kaksoset vaadi töitä – vaativathan he, kaksinkertaisen määrän vaipanvaihtoja ja vaatteiden pukemista yhteen lapseen verrattuna. Mutta ei se useinkaan ole tuntunut itsestäni raskaalta. Raskaalta on tuntunut se, jos olen ollut yksin heidän molempien itkiessä ja tarvitessa huomiota, enkä ole pystynyt huomioimaan kuin yhden kerrallaan. Raskaalta on tuntunut se, ettei pysty vastaamaan jokaiseen hymyyn, eikä näe kaikkia heidän temppujaan, koska ei pysty kaikissa tilanteissa katsomaan kumpaakin samaan aikaan. Ja raskasta on ollut ihmisten kommentointi siitä, miten raskasta kaksosten kanssa on. Monikaan ei tule sanomaan, miten ihanaa on, että on saanut kaksi ihmettä kerralla tai miten heistä on jo pienestä asti paljon seuraa toisilleen – positiivisena poikkeuksena muut monikkojen vanhemmat. Vaikuttaisi melkein siltä, että ulkopuoliset eivät halua kuulla, että joku voi kokea pienten kaksosten kanssa elämän ihanaksi. Ihmiset ovat suu jo valmiiksi vahingoniloisessa virneessä tulleet kysymään, että mites teillä nukutaan (oletuksena, että ei varmaan ollenkaan!) Mutta meillä nukutaan hyvin. Toki koliikki olisi varmasti vaikeuttanut arkeamme huomattavasti.

Kiitollisuus kahdesta pienestä ihmeestä

Arkemme on täynnä toimintaa. Vaihdamme vaippoja, syötämme, nukutamme, nauratamme ja lohdutamme. Satunnaisesti mielessäni vierailee pelko siitä, että keskosuus olisi aiheuttanut jotain pysyvää haittaa tai vammaa lapsillemme, joka ei vain vielä ole ilmennyt. Silloin saattaa mieleeni hiipiä myös huono omatunto ja ajatukset siitä, olisinko voinut itse tehdä jotain toisin raskausaikana, vaikka tiedän, etten olisi. Tosin, olisin voinut yrittää laittaa oman pelkoni keskenmenosta ja komplikaatioista syrjään, jotta olisin voinut nauttia ja iloita odotuksesta. Helpommin sanottu kuin tehty. Olisimme voineet liittyä Monikkoperheet ry:hyn sekä Facebookin monikkokirppisryhmiin heti odotusaikana ja helpottaa sillä tavoin tavaroiden ja vaatteiden hankintaa sekä mahdollisesti verkostoitua ja saada vertaistukea jo odotusaikaan – tästä olisi oikeasti ollut hyötyä.

Elämä kaksosten kanssa tähän asti on opettanut kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Olen oppinut arvostamaan pieni erityisiä hetkiä, kuten kahvittelua ystävän kanssa ja elokuvissa käyntiä miehen kanssa ihan eri tavalla. Arki on hektistä, väsyttävää, ihanaa ja onnellista. Päällimmäisenä tässä ristiriitaisten tunteiden verkostossa on kuitenkin kiitollisuus ihan joka päivä. Kiitollisuus kahdesta pienestä ihmeestä, jotka ilahduttavat päivittäin uusilla taidoillaan ja oivalluksillaan.

Anni

Kirjoittaja on 8 kk ikäisten kaksostyttöjen äiti, jonka arki on toistaiseksi hyvin vauvantuoksuista ja menee päivä kerrallaan.