Yhden äidin ajatuksia kaksosten odottamisesta

15.01.2024

Ihanaa alkanutta uutta vuotta! Tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo kolmosella alkavilla raskausviikoilla, viimeisellä kolmanneksella. Aika tänne asti on mennyt hurjan nopeasti ja välillä hitaasti. Saimme puolisoni kanssa kuulla odottavamme kaksosia viikolla 12, kun olimme niskaturvotusultrassa. Ensimmäinen ajatus itselläni oli ”ei voi olla totta”, onnenkyyneleiden valuessa pitkin poskiani. Olin viimeksi aamulla ennen ultraa pohtinut, voisiko heitä olla kaksi. Etiäiseni kaksosista olikin totista totta ja se tuntui ihmeelliseltä. Samalla todella voimakas raskauspahoinvointini sai luonnollisen selityksen. Puolisostani näkyi ihan uloskin päin hänen päänsä sisäinen mylläkkänsä. Melkein näin hänen ajatuksensa kodistamme, autostamme, mihin mahdumme… Vaikka niin monet tunteet pelosta ja järkytyksestä iloon, onneen ja kiitollisuuteen vyöryivät hetkessä meidän päällemme kävellessämme ultran jälkeen kohti parkkipaikkaa, päätimme jo siinä hetkessä, että tästä selvitään, yhdessä niin kuin aina.

Lähipiiriimme kuuluvat ovat olleet onnellisia puolestamme, ja heiltä saatu tuki on ollut tärkeää. Monet ystävät ja sukulaiset ovat luvanneet olla avuksi, kun kaksoset saapuvat. Tulemme tarvitsemaan konkreettista apua arjessa, sillä kahden vauvan ja melkein neljävuotiaan esikoisen kanssa varsinkin alku voi ymmärtääkseni olla hyvinkin hektistä. Esikoisestamme tulee upea isosisko ja hän odottaa jo kovasti vauvoja. On ollut liikuttavaa kuunnella, kun hän juttelee ja laulaa vauvoille ja kertoo meille vanhemmille, mitä hän aikoo heille opettaa.

Ulkopuoliset ihmiset ovat olleet kiinnostuneita monikkoraskaudesta ja kaksosuudesta, ja olenkin saanut vastata usein ”onko suvussa kaksosia” -kysymykseen. Se on usein asia, jonka ihmiset tietävät kaksosuudesta. Monet kertovat tarinoita kaksosista, joita löytyy lähipiiristä tai tutuista. Ihmiset haluavat sillä tavoin osallistua ja tuoda esiin omia kokemuksiaan. Se on tuntunut mukavalta. Olen kuullut myös kauhisteluita liittyen esimerkiksi synnytykseen ja arvioita siitä, millaista meidän perheessämme tulee jatkossa olemaan. Tällaisten kommenttien olen antanut olla omassa arvossaan. Itse olen ollut alusta asti onnellinen, toiveikas ja kiitollinen, ja näitä tuntemuksia haluan vaalia.

Olen huomannut, että erityisesti he, jotka ovat itse monikkovanhempia, ovat positiivisia ja optimistisella asenteella tukemassa ja auttamassa mielellään. Tuntuu, että saan kuulua ihan uudenlaiseen yhteisöön, jossa yhdistävä tekijä on monikkovanhemmuus. Oma WhatsApp-ryhmä lähialueen odottajien kanssa on ollut monessa kohdassa kullan arvoinen. On saanut jakaa omia ajatuksia, tunteita, pelkoja ja ihmettelyitä, ja olla muille vertaistukena. Tällaisten tukiverkostojen luominen on ollut itselleni tärkeää ja luontaista. Lopulta vain saman kokenut voi todella ymmärtää, miltä asiat voivat tuntua ja näyttää konkreettisesti arjessa, kun samanikäisiä (ja mahdollisesti sen lisäksi vanhempia tai nuorempia) lapsia on samaan aikaan useampia. Kukaan ei ole sanonut, että se olisi helppoa, mutta heidän mukaansa rakkautta ja iloa on moninkertaisesti.

Esikoisen raskauteen verrattuna tässä (riski-)raskaudessa erilaiset merkkipaalut tai tietyt raskausviikot ovat tuntuneet todella isoilta saavutuksilta. Olen huomannut myös suhtautuvani tähän raskauteen hyvin eri tavalla kuin jos odottaisin yhtä. Kaksoset syntyvät usein ennenaikaisesti keskosina, ja sen tiedon kanssa eläminen vaatii välillä kylmähermoisuutta. Erityisesti silloin, kun tulee joitakin oireita, joiden kanssa on syytä lähteä käymään päivystyksessä. Tiivis seuranta äitiyspoliklinikalla on kuitenkin lisännyt varmuutta ja luottoa, että kaikki tulee menemään hyvin loppuun asti ja olemme ammattilaisten hyvissä käsissä. Monikkovalmennus etänä on auttanut pohtimaan jo etukäteen monenlaisia asioita yhdessä puolison ja muiden läheisten kanssa.

Tuntuu hassulta sanoa, mutta olen pysähtynyt tämän raskauden äärelle ihan toisella tavalla, kuin silloin kun odotin esikoistamme. Olen hidastanut vauhtia melko aikaisessa vaiheessa, jotta me kaikki kolme voisimme mahdollisimman hyvin. Se on tehnyt hyvää minunlaiselleni täysillä tekijälle ja menijälle. Jäin pois töistä ollessani raskausviikolla 27 ja se oli oikea päätös ennenaikaisten supisteluiden kanssa. Olen viime syksyn aikana pysähtynyt katsomaan, kun lehdet puissa vaihtoivat kesäisistä väreistä ruskan sävyihin ja aikanaan tippuivat pois. Olen nähnyt ensilumen saapumisen ja keskittynyt olemaan läsnä hetkessä luonnon vuosikierron äärellä. Samalla olen kokenut suurta yhteyttä vauvoihin ja kehosuhteeni on vahvistunut. Raskaus itsessään on ihmeellistä, ja se, että kehoni jaksaa kantaa meidät kaikki kolme, tuntuu vielä ihmeellisemmältä. Koen, että yhteys kehoni ja mieleni välillä on vahva ja arvostan sekä vaalin sitä ehkä enemmän kuin koskaan.

Odotan monikkovanhemmuudessa erityisesti sitä, että pääsen seuraamaan lapsieni erityislaatuista yhteyttä ja vuorovaikutusta. Minua liikuttaa ajatus siitä, että he ovat tiedostaneet toisensa jo ennemmin, kuin he tiedostavat itsensä. Pohdin, miten tukea vanhempana yhtä aikaa molempien yksilöllisyyttä ja yhteyttä toisiinsa sekä esikoiseen. Esikoisen kanssa en lähtenyt suorittamaan äitiyttä, enkä usko sellaiseen nytkään. En ole täydellinen vanhempi, mutta olen pyrkinyt olemaan riittävän hyvä kaikessa keskeneräisyydessäni, se riittää. Kokemus vanhemmuudesta jo aiemmin antaa luultavasti eväitä myös monikkovanhemmuuteen. Samalla en tiedä siitä vielä mitään. Olen luonut yhteyttä vauvoihin jo heidän ollessaan vatsassa ja uskon, että jatkossakin voin luottaa siihen. He opettavat minulle ja meille, keitä he ovat ja se luo raamit myös omalle arjellemme. Kaikki tarvikkeet – vaatteet, vaunut, vaipat, kantokopat ja lelut odottavat kotonamme valmiina. Me odotamme pieniä ihmeitämme saapuvaksi sylit ja sydämet auki, uteliaina.

Tiia

Kirjoittaja on 3,5-vuotiaan esikoisen äiti, joka odottaa di-di-kaksosia syntyväksi vuoden 2024 alkupuolella.

Artikkelin kuva:
valokuvaaja Susanna Hynynen